Helsingin HAO 29.5.2026 3840/2026

Asiassa oli Kansaneläkelaitoksen hakemuksen johdosta hallintoriita-asiana ratkaistavana, oliko vastaaja tahallaan laiminlyönyt lapsen elatuksesta annetun lain mukaista elatusvelvollisuuttaan ja oliko toimeentulotuen takaisinperinnälle siten toimeentulotuesta annetun lain 20 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen peruste. Lisäksi asiassa oli kysymys Kansaneläkelaitokselle maksetun elatusapuvelan merkityksestä toimeentulotuen takaisinperinnässä.

Hallinto-oikeus lausui, että elatusvelvollisuuden voidaan lähtökohtaisesti katsoa tulleen täytetyksi, mikäli elatusvelvollinen on noudattanut käräjäoikeuden päätöksillä vahvistettuja ratkaisuja elatusavusta, ellei päätöksistä poikkeamiseen ilmene erityistä syytä. Asiassa ei ilmennyt, että elatusapu olisi käräjäoikeuden päätöksillä vahvistettu vastaajan elatuskykyä alemmaksi tai että elatusapua koskevat ratkaisut olisivat muutoin olleet lapsen edun vastaisia. Käräjäoikeuden elatusapua koskevien ratkaisujen noudattamista voitiin siten pitää keskeisenä selvityksenä elatusvelvollisuuden täyttämisestä, kun arvioitiin, oliko vastaaja tahallaan laiminlyönyt elatusvelvollisuutensa.

Vastaaja oli kysymyksessä olleella ajanjaksolla täyttänyt elatusvelvollisuutensa siten kuin käräjäoikeuden aikaisemmassa päätöksessä oli määritelty, eikä vastaajaa ollut sittemmin käräjäoikeudessa vahvistetulla sovinnolla määrätty suorittamaan elatusapua sovinnon vahvistamista edeltävältä ajalta. Tähän nähden tuensaaja ei ollut saanut toimeentulotukea sovinnon vahvistamista edeltävältä ajalta siitä syystä, ettei hän olisi saanut vastaajan maksettavaksi kuuluvaa elatusapua, eikä vastaaja ollut laissa tarkoitetulla tavalla tahallaan laiminlyönyt elatusvelvollisuuttaan. Hallinto-oikeus hylkäsi takaisinperintää koskevan hakemuksen tältä osin.

Vastaajan oli myöhemmällä tarkastelun kohteena olleella ajanjaksolla katsottava jättämällä elatusavun suorittamatta usealta kuukaudelta tahallaan laiminlyöneen elatusvelvollisuutensa toimeentulotuesta annetun lain 20 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun otettiin huomioon vastaajan taloudellisesta tilanteesta saatu selvitys ja käräjäoikeuden vahvistaman sovinnon mukainen elatusavun määrä. Kun vastaaja oli kuitenkin tuensaajalle myönnetyn elatustuen jälkeen suorittanut Kansaneläkelaitokselle takautuvasti elatusapuvelkana määrän, joka vastasi tuensaajalle käräjäoikeuden vahvistamalla sovinnolla kuuluvaa summaa, hallinto-oikeus hylkäsi takaisinperintää koskevan hakemuksen myös tältä osin.

Asiaa koko osaston istunnossa ratkaistaessa on toimitettu äänestys 22–2 ja esitetty esittelijän eriävä mielipide.

Laki toimeentulotuesta 2 § 2 mom, 19 §, 20 § 1 mom 4 kohta, 21 § 1 mom sekä 22 § 1 ja 2 mom
Laki lapsen elatuksesta 2 § 1 mom
Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 19 §, 23 §, 37 § 3 mom ja 82 § 3 mom 5 kohta

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Ann-Mari Pitkäranta, Tuula Pääkkönen, Esa Hakkola, Maarit Lindroos, Jaana Moilanen, Marja Viima, Petteri Leppikorpi, Jukka Reinikainen, Minna Ruuskanen, Riikka Valli-Jaakola (eri mieltä), Liisa Selvenius-Hurme, Elena Feldman, Jonna Konstari (eri mieltä), Marko Ahlstedt, Joonas Ahtonen, Nina Tuominen, Sari Komonen, Piritta Raivio, Antti Huotari, Riikka Laitinen, Annika Lumikari, Paula Kovari, Reetta Brunila ja Eetu Karplund.

Asian esittelijä Miia Rissanen.

Eri mieltä olleet jäsenet, joiden näkemyksen mukainen myös asian esittelijän päätösesitys lopputulokseltaan oli, olisivat hyväksyneet hakemuksen ja katsoivat, että kun osalla tukiajasta vastaaja ei ollut millään tavoin osallistunut itsenäisesti asumaan muuttaneen alaikäisen lapsensa elatukseen, vaikka vastaajan oli katsottava olleen tietoinen tämän elatuksen tarpeesta ja myönnetystä toimeentulotuesta, ei vastaaja ollut tässä tilanteessa voinut perustellusti luottaa siihen, että lapsen oikeus elatukseen vanhemmiltaan olisi täyttynyt. Käräjäoikeuden päätös, jolla vanhempien alkuperäinen nollasopimus lapsen elatuksesta oli vahvistettu, ei vaikuttanut vastaajan velvollisuuteen vastata lapsensa elatuksesta kykynsä mukaan lapsen olosuhteiden muututtua neljä vuotta myöhemmin siten, että tämä oli joutunut turvautumaan viimesijaiseen toimeentulotukeen.

Vastaajan osalla tukiajasta maksama elatus oli ollut riittämätöntä. Lapsen kuukausittaiset toimeentulotuen laskelmat olivat olleet jatkuvasti alijäämäisiä ja käräjäoikeuden vahvistaessa uuden sovinnon lapsen elatuksesta oli ollut ilmeistä, että vastaajan maksettavaksi sovittu elatusapu ei riittänyt turvaamaan lapsen elatusta. Asiassa ei ollut tullut esille, että elatusavun määrä olisi perustunut käräjäoikeuden vanhempien elatuskyvystä tekemään laskelmaan.

Ottaen huomioon vanhempien lähtökohtaisen vahvan velvollisuuden vastata kykynsä mukaan lapsensa elatuksesta ja toimeentulotuen viimesijaisuuden, vastaaja ei asian olosuhteissa ollut voinut luottaa siihen, että hän uudenkaan elatussopimuksen mukaan toimiessaan riittävällä tavalla täyttäisi elatusvelvollisuutensa lastaan kohtaan. Vastaajan elatuskyvystä esitetyn selvityksen perusteella vastaajan oli katsottava toimeentulotuesta annetun lain 20 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla tahallaan laiminlyöneen elatusvelvollisuutensa.

Ei lainvoimainen