HelHO:2026:13

Käräjäoikeus oli tuominnut A:n törkeästä huumausainerikoksesta ja törkeän varkauden yrityksestä yhteiseen seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen sekä määrännyt hänet vangittavaksi. Syyttäjä vaati, että hovioikeus määrää A:n vangittavaksi samoista rikoksista luovuttamispyyntöä varten. Hovioikeus katsoi, ettei A:ta voitu vangita toistamiseen samoista rikoksista, joiden osalta oli jo voimassa häntä koskeva vangitsemismääräys, jonka perusteella syyttäjä voi tehdä luovuttamispyynnön syytetoimenpiteitä varten hovioikeudessa.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 6.11.2026

—–

Asia

Vangitsemista koskeva vaatimus

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä huumausainerikoksesta ja törkeästä varkauden yrityksestä seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen sekä määrännyt A:n vangittavaksi.

Vangitsemista koskeva vaatimus

Syyttäjä on vaatinut, että A määrätään vangittavaksi.

Käräjäoikeuden tuomio ei ollut lainvoimainen, ja asia oli vireillä hovioikeudessa. A:n olinpaikka oli tuntematon ja oli syytä epäillä, että hän oli poistunut ulkomaille karttaakseen toisen häntä koskevan asian esitutkintaa sekä molempien asioiden oikeudenkäyntiä ja rangaistuksen täytäntöönpanoa, minkä vuoksi syyttäjä aikoi pyytää eurooppalaisen pidätysmääräyksen nojalla A:n luovuttamista Suomeen. Rikoksesta säädetty ankarin rangaistus oli vähintään vuosi vankeutta ja A:n henkilökohtaisten olosuhteiden, luovuttamispyyntöön sisällytettävien rikosten määrän tai laadun taikka muiden vastaavien seikkojen perusteella on syytä epäillä, ettei A saavu vapaaehtoisesti Suomeen syytetoimenpiteitä varten.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

A on tuomittu törkeästä huumausainerikoksesta ja törkeän varkauden yrityksestä yhteiseen seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus on määrännyt A:n vangittavaksi. Syyttäjä on vaatinut, että hovioikeus määrää A:n vangittavaksi samoista rikoksista luovuttamispyyntöä varten.

Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (EU-luovuttamislaki) 53 §:n 1 momentin mukaan toisessa jäsenvaltiossa oleskelevan henkilön kiinniottamista ja luovuttamista Suomeen syytetoimenpiteitä varten voidaan pyytää, jos pyynnön perusteena olevasta teosta Suomen laissa säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Pyynnön perusteena tulee olla vangitsemispäätös.

Pykälän 2 momentin mukaan kiinniottamista ja luovuttamista Suomeen vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten voidaan pyytää, jos pyynnön perusteena olevasta teosta on annettu tuomio, joka on täytäntöönpanokelpoinen Suomessa, ja tuomittu seuraamus on vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistus.

Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 3 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty, jonka luovuttamista Suomeen tullaan pyytämään, saadaan vangita, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja jos epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden, luovuttamispyyntöön sisällytettävien rikosten määrän tai laadun taikka muiden vastaavien seikkojen perusteella on syytä epäillä, ettei hän saavu vapaaehtoisesti Suomeen syytetoimenpiteitä varten. EU-luovuttamislain esitöiden (HE 51/2007 vp s. 31) mukaan pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 3 momentti olisi luonteeltaan toissijainen suhteessa jo voimassa oleviin vangitsemissäännöksiin.  Pakkokeinolain esitöistä ilmenee, että kyseistä momenttia ei ole pakkokeinolakia uudistettaessa ollut tarkoitus muuttaa (HE 222/2010 vp s. 250).

Tässä tapauksessa käräjäoikeus on pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin nojalla määrännyt A:n tuomiolla vangittavaksi rikoksista, joiden perusteella syyttäjä aikoi pyytää A:n luovuttamista Suomeen. Pakkokeinolain 12 §:n 3 momentin mukaisesti käräjäoikeuden päätös tuomitun vangitsemisesta on voimassa hovioikeudessa, jollei hovioikeus toisin määrää. Asiassa on siten jo olemassa EU-luovuttamislain 53 §:n 1 momentissa tarkoitettu vangitsemispäätös. Koska kysymys ei ole pykälän 2 momentissa tarkoitetusta vapausrangaistuksen täytäntöönpanosta, vangitsemispäätöksen kannalta vailla merkitystä on, ettei käräjäoikeuden tuomio ole täytäntöönpanokelpoinen.

Ottaen huomioon esitöissä pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 3 momentin säännöksen soveltamisen toissijaisesta suhteesta lausuttu hovioikeus katsoo, ettei A:ta voida vangita toistamiseen samoista rikoksista, joiden osalta on jo voimassa häntä koskeva vangitsemismääräys, jonka perusteella syyttäjä voi tehdä luovuttamispyynnön syytetoimenpiteitä varten hovioikeudessa.

Asian lopputulos huomioon ottaen vastauksen pyytäminen A:lta on ilmeisen tarpeetonta.

Päätöslauselma

Vaatimus vangitsemisesta hylätään. Käräjäoikeuden päätös A:n vangitsemisesta on voimassa hovioikeudessa.

———–

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Karri Tolttila
Hovioikeudenneuvos Teija Stanikić
Hovioikeudenneuvos Minna Kauranen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.