HelHO:2026:10

A:lla oli saatava B:ltä. Saatavaa ei ollut ilmoitettu B:n velkajärjestelyssä, ja velkajärjestelyn päätyttyä A velkoi saatavaansa kanteella. Hovioikeus katsoi, että A:n ja B:n tieten velkajärjestelyssä ilmoittamatta jätetty saatava ei ollut velkajärjestelyn perusteella lakannut ja B oli velvollinen suorittamaan saatavan A:lle. (Ään.)

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 28.2.2025

Asia W 23/32505

Asian riidaton tausta

A oli lainannut B:lle käteisenä vuosina 2013–2014 kahdessa 15.000 euron erässä yhteensä 30.000 euroa.

B:n yksityishenkilön velkajärjestely oli aloitettu Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 3.8.2016. B:n maksuohjelma ajalle 1.3.2017-31.3.2020 oli vahvistettu käräjäoikeuden päätöksellä 23.2.2017. Maksuohjelman mukaan B:llä oli velkoja yhteensä 226.127,33 euroa ja niille kertyi 795,33 euron kuukausittaisella maksuvaralla 13,01 prosentin suuruinen jako-osuus. B oli työskennellyt velkajärjestelyn aloittamisen aikaan A:n omistamassa X Oy:ssä.

A ja B olivat laatineet velasta 22.2.2019 allekirjoitetun velkakirjan, jonka mukaan velka erääntyi maksettavaksi 31.12.2021.

Kanne

Vaatimukset

A on vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle saatavaa 30.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2022 lukien ja perintäkuluja 100 euroa. (–)

Perusteet

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 §:n 3 momentin perusteella mitätön voi olla ainoastaan velkojalle sovittu erityisetu, ei koko saaminen. Lainkohdassa ei todeta mitään alkuperäisen velan lakkaamisesta. B:n väite, jonka mukaan koko velka olisi mitätön tämän lainkohdan nojalla, ei perustu lakiin eikä sen esitöihin (HE 183/1992 s. 72). A:n saaminen on syntynyt vuosina 2013–2014, eikä velkakirjan allekirjoittamisella 2019. A:n vaatimus perustuu tähän saamiseen, josta velkakirja on todiste. Lain 40 §:n 3 momentti ei lakkauta saamista pelkästään sillä perusteella, että siitä laaditaan velkakirja maksuohjelman aikana.

Velkakirja 22.2.2019 oli laadittu käytännössä vain siksi, ettei A:lla ollut ollut alkuperäistä velkakirjaa tallessa. Osapuolten tekemiä velkakirjoja on pidettävä keskenään ei-kumulatiivisina voimassa olevina velkakirjoina. Kyse ei ollut ollut uuden velkasitoumuksen perustamisesta eikä velan korvaamisesta uudella.

Tässä asiassa A:n ja B:n välillä on ollut vain yksi velvoite eli velkasuhde, joka on syntynyt vuosina 2013–2014 ja on määrältään 30.000 euroa. Velvoitteesta voidaan laatia erilaisia dokumentteja kuten velkakirjoja asioiden käsittelyn ja todistelun helpottamiseksi, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on yksi ja sama velvoite.

B oli salannut velkajärjestelyssä velkansa A:lle, eikä se sisältynyt maksuohjelman mukaisiin velkoihin 226.127,33 euroa. Myöskään A ei ollut ilmoittanut saatavaa velkajärjestelyssä. A ei ollut saanut B:ltä yhtään maksuohjelman mukaista suoritusta, eikä B ollut muutenkaan maksanut velastaan A:lle mitään. Kolme velkojaa oli antanut maksuohjelmaehdotuksesta lausuman, ja yksi niistä oli vastustanut ohjelmaehdotusta. Muun muassa lain 6 §:n mukaan tiedonantovelvollisuus velkajärjestelyssä on velallisella eikä velkojalla. Velan salaaminen on kriminalisoitu vain velallisen osalta. Velkajärjestelyä ei myöskään voida rinnastaa konkurssiin saatavan lakkaamisen osalta.

A ei ollut vaatinut B:tä jättämään velkaa ilmoittamatta velkajärjestelyssä, vaan B oli oma-aloitteisesti ilmoittanut A:lle, että ystävältä lainatut rahat maksetaan täysimääräisesti takaisin velkajärjestelystä huolimatta. B:llä ei ollut ollut mitään syytä pelätä työpaikkansa menettämistä. A ja B olivat vahvistaneet velan maksamisen kokonaisuudessaan 22.2.2019 allekirjoitetulla velkakirjalla, jonka mukaan 30.000 euroa maksetaan takaisin ja takaisinmaksun viimeinen päivä on 31.12.2021. B oli muuttanut mielensä ja kieltäytynyt velan maksamisesta vasta myöhemmin.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 a § koskee tuntemattomia velkoja. Lain esitöiden mukaisesti säännös tuntemattomien velkojen asemasta koskee sellaisia velkoja, jotka eivät ole velallisen tai velkojan tiedossa maksuohjelmaa vahvistaessa (HE 180/1996 vp s. 43). Koska A ja B tiesivät velasta ja B oli sen tarkoituksella salannut velkajärjestelyssä, ei kyseinen velka ole 40 a §:ssä tarkoitettu tuntematon velka eikä lainkohta siten sovellu käsillä olevaan tapaukseen. Lisäksi 40 a § koskee pykälän sanamuodon mukaan vain velkoja, joiden perusteella maksuohjelmaa olisi voitu muuttaa. Lain alkuperäisten esitöiden mukaan muuttamisen edellytyksenä on, ettei velallinen ole salannut kyseistä velkaa (HE 183/1992 vp s. 73).

Mikäli velkajärjestelyssä olisi käynyt ilmi, että B oli salannut yli 13 prosenttia veloistaan, ei velkajärjestelyä todennäköisesti olisi yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 8 kohdan mukaisesti lainkaan myönnetty tai maksuohjelma olisi voitu määrätä raukeamaan. Käräjäoikeuden päätöksessä 23.2.2017 on viitattu tähän lainkohtaan, mutta todettu, ettei asiassa ole ilmennyt siinä tarkoitettuja seikkoja. Suomen oikeusjärjestelmässä ei anneta oikeussuojaa rikoksen tunnusmerkistön täyttäville teoille, kuten rikoslain 39 luvun 2 §:n mukaiselle menettelylle. A:n saatavaa ei siten tule leikata velkajärjestelyä vastaavasti.

Mikäli A:n saatavaa leikattaisiin B:n velkajärjestelyn perusteella, tulee hänen jako-osuutensa kolmen vuoden maksuohjelman ajalta laskea 13,01 prosentin mukaisesti eli 3.903 euron suuruisena. Maksuohjelman muuttamista koskevien esitöiden (HE 180/1996 vp s.52) mukaisesti velallinen olisi velvollinen suorittamaan ohjelmasta poisjääneelle velkojalle yhtä suuren osuuden saatavasta kuin muille samassa asemassa oleville velkojille.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 31 a §:n mukaisesti maksuohjelma olisi yksityisvelkoja A:n vaatimuksesta voitu määrätä jatkumaan hänen osaltaan kaksi vuotta sen jälkeen, kun se oli muiden tavallisten velkojen osalta päättynyt. Kahden lisävuoden aikana A:lle olisi maksettu koko maksuvara 795,33 euroa (HE 180/1996 vp s.41) 24 kuukauden ajan eli yhteensä 19.087,92 euroa. Kokonaissuoritus olisi siten ollut 22.990,92 euroa, joka tulee vähintään tuomita B:n maksettavaksi viivästyskorkoineen 1.1.2022 lukien. Toinen yksityisvelkoja, B:n veli, ei ollut vaatinut maksuohjelman jatkamista omalta osaltaan, joten tällaista määräystä ei ollut voitu antaa, eikä sen edellytyksiä ollut arvioitu, eikä tällä siten ollut merkitystä A:n vaatimuksen arvioinnin kannalta.

Jos velkakirja on mitätön, mutta alkuperäinen velka on olemassa, velka on erääntynyt maksettavaksi 30 päivän kuluessa haasteen tiedoksiannosta.

(–)

Vastaus

Vaatimukset

B on vaatinut, että kanne hylätään. (–)

Perusteet

A:n velka kuului B:lle myönnetyn yksityishenkilön velkajärjestelyn piirin. A:n velka olisi pitänyt ilmoittaa velkajärjestelyssä ja ottaa siinä huomioon. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain perusteperiaate ja lähtökohta on, että tavallisia velkojia kohdellaan yhdenvertaisesti. B ja A olivat allekirjoittaneet velkakirjan 22.2.2019 samaan aikaan, jolloin B:llä oli ollut voimassa yksityishenkilön velkajärjestelyssä vahvistettu maksuohjelma ajalle 1.1.2017-31.3.2020. A:n ja B:n välillä vahvistetun maksuohjelman aikana allekirjoitettu velkakirja on yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 §:n 3 momentin mukaisesti mitätön, eikä A voi saada oikeussuojaa vaatimukselleen tällaisen velan maksamisesta. Säännöksen tarkoituksena on estää velallista ja velkojaa tekemästä sellaisia järjestelyjä, joilla kyseinen velkoja voisi saada itselleen erityisetuja (HE 183/1992 vp s. 72). Keinona eritysedun tavoittelun estämiseksi on sitoumuksen mitättömyys. Lainkohdassa ei tehdä erottelua sen mukaan, että mitätön olisi vain velkojalle annettu erityisetu, vaan sanamuodon mukaan lainkohta tarkoittaa, että velkajärjestelyn ulkopuolella tehty velkojaa suosiva sopimus on mitätön. Kanne on tällä perusteella ensisijaisesti hylättävä.

A oli tiennyt velkajärjestelystä ja olisi voinut ilmoittaa saatavansa velkajärjestelyssä. Tätä kautta hän olisi voinut saada velkajärjestelylain mukaisen suorituksen ja mitättömäksi olisi jäänyt vain uusi velkakirjalaina. A ei voinut periä velkakirjasta mitään, koska hänen koko saatavansa on tällaista velkajärjestelyn ulkopuolista erityisetua. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 §:n 3 momentin sanamuodon mukaan sitoumus, jonka tarkoitus on suosia velkojaa, on mitätön. Mitättömyydellä ei tarkoiteta jonkinlaista sitoumuksen osittaista erityisedun mitättömyyttä, vaan koko sitoumuksen mitättömyyttä.

Velkajärjestelylain systematiikan mukaan A:n velkajärjestelyn piiriin kuuluva saatava oli lakannut, eikä A ole oikeutettu perimään lakannutta saatavaansa B:ltä miltään osin, koska se kuului yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti velkajärjestelyn piiriin. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan määritelmän mukaan ratkaisevaa velan kuulumisessa velkajärjestelyn piiriin määrää velan eli velkasuhteen syntyajankohta. Niihin kuuluvat velkasuhteet, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista. Riippumatta siitä, ilmoittiko A itse tai B velkajärjestelyssä A:n alkuperäiseen vuosina 2013–2014 syntyneeseen velkasuhteeseen tai tuolloin annettuun velkakirjaan perustuvan velan velkajärjestelyssä, A:n saatava B:ltä on lain mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka.

Velkajärjestelyssä vahvistetulla maksuohjelmalla on oikeusvaikutuksia velkajärjestelyn piirissä olevien saatavien lakkaamiseen, perimiskelpoisuuteen ja velallisen toimivaltaan. Maksuohjelman oikeusvaikutukset määräytyvät lain 40 §:n 1 momentin mukaan siten, että kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Velallinen ei ole velvollinen eikä saa maksaa muita kuin vahvistettuja velkoja. Velkajärjestelyn loppumisen jälkeen velallinen ei ole velvollinen maksamaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja, ellei kyse ole tuntemattomasta velasta, jolloin velkojan on mahdollista saada osasuoritus.

A:n ja B:n tarkoitus oli ollut muovata uudella velkakirjalla alkuperäistä velkasuhdetta muuttamalla toistaiseksi voimassa olevan velan eräpäivän määrätyksi, mutta itse velkasuhde, lainananto ennen velkajärjestelyä, pysyi samana. Lain 40 §:n 3 momentin oikeusohjetta ei voi kiertää tulkitsemalla, että vain uuden velkasitoumuksen antama erityisetu olisi mitätön ja verrattuna laskennalliseen maksuohjelmassa vahvistettuun määrään velkaa, jos saatava olisi ilmoitettu velkajärjestelyssä. Sellainen tulkinta, jonka mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluva alkuperäinen velkasuhde kuitenkin pysyisi voimassa vahvistetusta maksuohjelmasta huolimatta ja että velkojan tiedossa olevassa velkajärjestelyssä ilmoittamatta jättämä saatava olisi vain osin perimiskelvoton, on virheellinen.

Lain 40 §:n 3 momentin tarkoittamissa tapauksissa saatava voi olla ilmoitettu velkajärjestelyssä tai se on jäänyt ilmoittamatta. Jos saatava ilmoitettiin velkajärjestelyssä ja maksuohjelma on vahvistettu, velkoja on oikeutettu vain maksuohjelman mukaiseen suoritukseen ja uusi sitoumus on mitätön. Jos velkoja ei ilmoittanut saatavaansa velkajärjestelyssä, hän ei ole oikeutettu suoritukseen lainkaan. Uusi sitoumus on mitätön ja vanha velkasuhde on lakannut, koska sitä ei ilmoitettu velkajärjestelyssä.

Velkasuhteen lakkaaminen tässä tapauksessa perustuu siihen, että kumpikaan, A eikä B hänen vaatimuksestaan ollut ilmoittanut A:n saatavaa velkajärjestelyssä. Kyse on konkurssivalvontaan rinnastettavasta saatavan ilmoittamisesta velkajärjestelyssä, jonka laiminlyönnin seuraus on saatavan lakkaaminen. Koska A tiesi velkajärjestelystä, hän kantaa riskin saatavansa lakkaamisesta jättämällä se tietoisesti ilmoittamatta velkajärjestelyssä. A kantaa vastuun seurauksista, jotka johtuvat hänen laiminlyönnistään ilmoittaa saatava. Ilmoittamatta jättäminen johtui A:n halusta saada epäoikeutettua etua muihin velkojiin nähden.

Toissijaisesti A:n velka oli jäänyt maksuohjelmassa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 a §:n tarkoittamalla tavalla tuntemattomaksi. Vaikka velka ja velkajärjestely olivat A:lle ja B:lle tunnettuja, velka ei ollut kuitenkaan sisältynyt velkajärjestelyyn. Se oli jäänyt velkajärjestelyn näkökulmasta tuntemattomaksi. Velkojien yhdenvertaisen kohtelun periaatteella velkojan ja velallisen tarkoituksella velkajärjestelyn ulkopuolella jättämää velkaa olisi käsiteltävä kuten aidosti tuntematonta velkaa velkajärjestelyssä. Kysymys velan salaamisesta velkajärjestelyssä ei ole asian käsittelyn kannalta relevantti, koska asiaan on sovellettava lain 40 §:n 3 momenttia.

B oli tallettanut A:lta vuosina 2013–2014 saamansa käteisvarat pankkitililleen. B oli työskennellyt velkajärjestelyn aloittamisen aikaan A:n omistamassa X Oy:ssä, jossa hän oli aloittanut työt 1.5.2015. B oli jättänyt velan ilmoittamatta velkajärjestelyssä A:n vaatimuksesta. B oli pelännyt menettävänsä työpaikkansa, jos velka olisi joutunut velkajärjestelyn piiriin.

A:n mukaan hän oli tiennyt B:n velkajärjestelystä. B:llä ei ollut ollut mitään muuta syytä suosia A:ta, kuin B:n aito huoli A:sta riippuvaisen työpaikkansa menetyksestä ja A:n vaatimus siitä, että hänen myöntämäänsä lainaa ei saanut leikata velkajärjestelyssä. Tähän viittasi sekin, että velkajärjestelyyn oli sisältynyt toinenkin toinenkin velka yksityishenkilöltä B:n veljeltä 22.398,99 euroa, josta B oli maksanut 2.914,91 euroa. A oli käyttänyt hyväkseen B:n hänestä riippuvaista asemaa B:n työsopimuksen jatkumisesta A:n omistaman yhtiön palveluksessa saadakseen B:n allekirjoittamaan velkakirjan maksuohjelman aikana. A:n menettely täytti oikeustoimilain 31 §:n mukaisen pätemättömyysperusteen kriteerit. Tälläkin perusteella A:n velkomus pätemättömän velkakirjan perusteella tulee hylätä.

Maksuohjelman mukaan siihen kuuluvien velkojen yhteissumma oli 226.127,23 euroa ilman selvittäjän palkkiota ja maksuvara oli 795,33 euroa kuukaudessa. Maksuerien määrä oli ollut 37. Jos A:n velka olisi ollut asianmukaisesti mukana maksuohjelmassa, velkojen kokonaissumma olisi ollut 257.127,23 euroa. Kun tämä jaetaan 37:lle maksuerällä, koko velan määrä per kuukausi olisi ollut 6.949,38 euroa. Maksuvara 795,33 euroa olisi vastannut 11,44 prosenttia velkojen märästä 6.949,38 euroa. A:lle olisi siten kuulunut 11,44 prosenttia30.000 eurosta eli 3.432 euroa, jos velka olisi ilmoitettu velkajärjestelyssä. Toissijaisesti B oli velvollinen maksamaan vain tämän verran A:lle.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 31 a § on harkinnanvarainen säännös ja se tulee sovellettavaksi vain poikkeustapauksissa. B:n velkajärjestelyn piirissä oli toinenkin yksityishenkilölle maksettava velka, mutta sitä ei ollut käsitelty velkajärjestelyssä muista veloista poikkeavasti jatkamalla maksuohjelmaa. Tämän perusteella velkajärjestelyn mukainen kokonaissuoritus A:lle ei olisi ollut 22.990,29 euroa vaan 3.432 euroa.

B ei ollut hyötynyt A:n velan ilmoittamatta jättämisestä velkajärjestelyssä. Velkajärjestelyyn käytettävä rahasumma olisi pysynyt samana. B ei tuntenut lakia niin hyvin, että hän olisi pysynyt arvioimaan mahdollista velkajärjestelyn jatkamista kahdella vuodella A:n velan vuoksi. Mikäli B:n velan ilmoittamatta jättäminen katsottaisiin velallisen petokseksi, A:n rooli asiassa voisi olla teon yllyttäjä. B ei ollut väitetyn ystävyyden vuoksi jättänyt A:n velkaa ilmoittamatta samalla, kun hän ilmoitti läheisen veljensä velan velkajärjestelyyn.

A oli vaatinut B:ltä velkaa tammikuun 2022 alussa Whatsapp-viestillä. B oli ilmoittanut tuolloinkin, että hän haluaa suorittaa velan velkajärjestelyn mukaisena niin, että sitä leikattaisiin samalla tavalla kuin muitakin velkoja. B ja A olivat neuvotelleet asiasta, ja B oli tarjonnut vielä 5.5.2023 A:lle 4.000 euroa vapaaehtoisena suorituksena koko velasta. A ei ollut suostunut leikkaamaan velkaa, vaan oli vaatinut B:ltä koko 30.000 euroa. B ja A eivät olleet päässeet sopimukseen ja velka oli jäänyt maksamatta.

(–)

Käräjäoikeuden ratkaisu

Perustelut

Velkakirjan mitättömyys

Käräjäoikeus ratkaisee asiassa ensin sen, oliko velkakirja 22.2.2019 yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 40 §:n 3 momentin tai oikeustoimilain 31 §:n mukaisesti mukaisesti mitätön.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (jäljempänä myös velkajärjestelylaki) 40 §:n 3 momentin mukaan sitoumus tai sopimus, jonka mukaan velallisen on tehtävä velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva tai siihen liittyvä suoritus, on mitätön, jollei suoritusvelvollisuus perustu vahvistettuun maksuohjelmaan tai tämän lain säännöksiin.

Lain esitöiden (HE 183/1992 vp s. 72) mukaan velallinen ei voisi 40 §:n 3 momentin mukaan pätevästi sitoutua tekemään sellaisia velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuvia tai liittyviä suorituksia, jotka eivät perustu vahvistettuun maksuohjelmaan. Tällaiset sitoumukset, joiden tarkoituksena tai seurauksena olisi tietyn velkojan saattaminen parempaan asemaan kuin mitä maksuohjelma edellyttää, olisivat mitättömiä. Säännöksen tarkoituksena on estää velallista ja velkajaa tekemästä sellaisia järjestelyjä, joilla kyseinen velkoja voisi saada itselleen erityisetuja.

Asiassa on riidatonta, että A oli lainannut B:lle yhteensä 30.000 euroa vuosina 2013-2014. B:n velka A:lle oli kuulunut velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti velkajärjestelyn piiriin. B:n yksityishenkilön velkajärjestely oli aloitettu 3.8.2016 ja maksuohjelma oli vahvistettu 23.2.2017 ajalle 1.3.2017-31.3.2020. A ja B olivat laatineet velasta 22.2.2019 allekirjoitetun velkakirjan, jonka mukaan velka erääntyi maksettavaksi 31.12.2021. A oli tiennyt velasta ja B:n velkajärjestelystä.

A ja B ovat kertoneet olleensa ystäviä ja liikekumppaneita. B on kertonut, ettei alkuperäisestä velasta ollut laadittu velkakirjaa ja velka oli tullut maksaa takaisin A:lle, kun B pystyisi. Myös A on kertonut olevan mahdollista, ettei velkakirjaa ollut laadittukaan. B:n ja A:n kertomusten perusteella käräjäoikeus katsoo selvitetyksi, että velasta ei ollut todennäköisesti laadittu velkakirjaa, eikä sen eräpäivästä ollut sovittu.

Koska A oli tiennyt B:n velkajärjestelystä ja velkakirja 22.2.2019 oli laadittu B:n velkajärjestelyn maksuohjelman aikana, ja velkakirjan 22.2.2019 mukaan B:n olisi suoritettava velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva maksuohjelmaan perustumaton suoritus kokonaan velkajärjestelyn maksuohjelman päättymisen 31.3.2020 jälkeen 31.12.2021, käräjäoikeus katsoo, että velkakirja 22.2.2019 ja sen mukainen sitoumus on velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin nojalla mitätön.

Koska saatava on syntynyt vuosina 2013-2014 kun A oli lainannut B:lle 30.000 euroa, eikä kysymys siten ollut uudesta velkakirjaan 22.2.2019 perustuvasta velasta tai erityisedusta, velkakirjan 22.2.2019 ja sen mukaisen sitoumuksen mitättömyydellä ole kuitenkaan vaikutusta alkuperäiseen velan mitättömyyteen, lakkaamiseen tai oikeussuojaan.

Velan lakkaaminen

Tämän jälkeen asiassa on ratkaistava se, oliko velka lakannut kun sitä ei ollut ilmoitettu B:n velkajärjestelyssä, eikä se ollut kuulunut vahvistettuun maksuohjelmaan, ja oliko A vaatinut B:tä jättämään velan ilmoittamatta velkajärjestelyssä.

Velkajärjestelylain 6 §:n mukaan velallinen on velvollinen antamaan tuomioistuimelle ja velkojille sekä selvittäjälle kaikki tarpeelliset tiedot velkajärjestelyn kannalta merkityksellisistä seikoista.

Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti.

Lain esitöiden (HE 183/1992 vp s. 72-74) mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluva tuntematon velka ei maksuohjelman vahvistamisen myötä lakkaa. Velka, joka ei sisälly maksuohjelmaan, ei lakkaa olemasta eikä vapauta velallista velasta, koska velkajärjestelyn aloittamisesta ei kuuluteta eikä velkojilla ole velvollisuutta ”valvoa” saatavaansa.

Asiassa on riidatonta, että B:n velkaa A:lle ei ollut ilmoitettu B:n velkajärjestelyssä, eikä se siten ollut siten kuulunut vahvistettuun maksuohjelmaan. Käräjäoikeus katsoo, että velkajärjestelylain 6 §:n mukainen tietojenantovelvollisuus koskee ainoastaan velallista eli velallinen on velvollinen antamaan tarpeelliset tiedot velkajärjestelyn kannalta merkityksellisistä seikoista. Tällaisina seikkoina on pidettävä kaikkia velallisen taloudelliseen asemaan vaikuttavia seikkoja (HE 183/1992 vp s. 46). Velallisen velan ilmoittamatta jättäminen velkajärjestelyssä on rikoslain 39 luvun 2 §:n mukaisesti myös rangaistavaa. Näin ollen B:llä oli ollut velvollisuus ilmoittaa velkajärjestelyssä velkansa A:lle.

Asiassa on edelleen riidatonta, että myös A oli edellä todetusti tiennyt velasta ja B:n velkajärjestelystä. Lain mukaan A:lla ei ollut ollut velkojana kuitenkaan velvollisuutta ilmoittaa velkaa velkajärjestelyssä tai muuta tietojenantovelvollisuutta, koska kysymys oli ollut B:n velkajärjestelystä. Yksityishenkilön velkajärjestely ei myöskään rinnastu konkurssiin, koska velkojalla ei ole velvollisuutta ilmoittaa velkaa velkajärjestelyssä tai muutoin valvoa saatavaansa, vaikka velkoja olisikin tietoinen velkajärjestelystä. Näin ollen sillä, ettei A ollut ilmoittanut velkaa B:n velkajärjestelyssä ei ole vaikutusta velan lakkaamiseen.

Käräjäoikeus toteaa, että velkajärjestelyn piiriin kuuluvat kaikki velallisen velat, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn aloittamista. Velkajärjestelyn avulla velallinen voi vapautua velkajärjestelyn piiriin kuuluvista velvoitteistaan hänen maksukykyään vastaavan maksuohjelman noudattamisella. Velallisen tiedossa olevasta velasta vapautuminen edellyttää kuitenkin sitä, että velallinen hänen velvollisuuksiensa mukaisesti ilmoittaa velan velkajärjestelyssä, jolloin se voi sisältyä maksuohjelmaan. Lain sanamuodosta huolimatta selvää on, ettei vahvistettu maksuohjelma koske velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaisesti sellaisia velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja, jotka velallinen on velvollisuudestaan huolimatta tietoisesti jättänyt ilmoittamatta velkajärjestelyssä.

Edellä todettuihin velkajärjestelylain esitöihin viitaten käräjäoikeus katsoo, että velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka, jota ei ole ilmoitettu velkajärjestelyssä ja joka ei siten sisälly vahvistettuun maksuohjelmaan, ei lakkaa olemasta eikä vapauta velallista velasta, vaan tällaista velkaa arvioidaan maksuohjelman aikana maksuohjelman muuttamista koskevan velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti ja maksuohjelman päättymisen jälkeen velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti.

Velallinen on edelleen lähtökohtaisesti velvollinen maksamaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan, jonka hän jättää ilmoittamatta velkajärjestelyssä, koska velallinen ei saa velkajärjestelyä velalle, jota hän ei ilmoita velkajärjestelyssä. Näin ollen B:n velka A:lle ei ollut lakannut kun sitä ei ollut ilmoitettu B:n velkajärjestelyssä eikä se ollut kuulunut vahvistettuun maksuohjelmaan, eikä tällä ole vaikutusta B:n maksuvelvollisuuteen.

Asiassa on edelleen riidatonta, että B oli työskennellyt velkajärjestelyn aloittamisen aikaan A:n omistamassa X Oy:ssä. B on kertonut A:n kieltäneen B:tä ilmoittamasta velkaa velkajärjestelyssä ja uhannut työpaikan menettämisellä. A on kertonut B:n vain ilmoittaneen, että ystävien lainat hoidetaan, eikä A ollut uhannut työpaikan menettämisellä. Käräjäoikeus toteaa, ettei kummankaan asianosaisen kertomusta voida asiassa ilmenneen perusteella pitää selvästi toistaan uskottavampana. Käräjäoikeus katsoo asiassa siten jääneen näyttämättä, että A olisi vaatinut B:tä jättämään velan ilmoittamatta velkajärjestelyssään tai uhannut työpaikan menettämisellä. Joka tapauksessa B:llä olisi ollut oikeus ja velvollisuus ilmoittaa velka velkajärjestelyssään, eikä mahdollisella A:n tätä koskevalla vaatimuksella tai uhkauksella olisi vaikutusta velan lakkaamiseen velkajärjestelyn perusteella.

Tuntematon velka

Koska velka ei ollut lakannut, on asiassa ratkaistava seuraavaksi se, oliko velka velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti tuntematon.

Velkajärjestelylain 40 a §:n mukaan jos vasta maksuohjelman päätyttyä ilmenee velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka, jonka perusteella maksuohjelmaa olisi voitu muuttaa, velallisen on suoritettava velasta määrä, jonka velkoja olisi saanut, jos velka olisi sisältynyt maksuohjelmaan.

Velkajärjestelylain esitöiden (HE 183/1992 vp s. 72-74) mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluva tuntemattoman velan ilmeneminen voi johtaa maksuohjelman muuttamiseen, mutta edellytyksenä muuttamiselle on, että velallinen ei ole salannut velkaa.

Velkajärjestelylain 40 a §:n esitöiden (HE 180/1996 vp s. 43) mukaan velallinen voi olla vastuussa sellaisesta velasta, joka ei ole velallisen eikä velkojan tiedossa maksuohjelmaa vahvistettaessa eikä tule tietoon sen aikana. Kysymyksessä voi lähinnä olla vahingonkorvausvelka, jonka peruste on syntynyt ennen velkajärjestelyn alkamista.

Asiassa on riidatonta, että B ja A olivat olleet tietoisia velasta maksuohjelmaa vahvistettaessa. Näin ollen velka oli ollut sekä velallisen että velkojan tiedossa maksuohjelmaa vahvistettaessa ja sen aikana. Velka ei ollut siten velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti ilmennyt vasta maksuohjelman päätyttyä.

Asiassa on edelleen riidatonta, että B oli salannut velkajärjestelyssä velkansa A:lle. Käräjäoikeus katsoo, ettei maksuohjelmaa olisi voitu siten tämän velan perusteella velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti muuttaa. Esitetyn selvityksen perusteella B:n velka A:lle oli ollut suullisesti sovittu toistaiseksi voimassa oleva velka, eikä se siten rinnastunut lain esitöissä mainittuun tuntemattomaan vahingonkorvausvelkaan, jonka peruste olisi syntynyt ennen velkajärjestelyn aloittamista, mutta vahinko olisi ilmennyt vasta velkajärjestelyn päättymisen jälkeen. Käräjäoikeus katsoo, ettei B:n velkaa A:lle voida pitää velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti tuntemattomana velkana.

Koska velkaa ei voida pitää tuntemattomana, eikä tuomioistuimen ratkaisu ei saa sisältää keskenään vaihtoehtoisia tai toissijaisia ratkaisuja ja perusteluja (KKO:2015:77), asiassa ei tule enää ratkaistavaksi kuinka suuren prosenttiosuuden B olisi tuntemattoman velan perusteella velvollinen velasta suorittamaan ja onko sitä suoritettava velkajärjestelylain 31 a §:n mukaisesti lisäksi 24 kuukauden maksuvaran verran.

Suoritusvelvollisuuden määrä, viivästyskorko ja perintäkulut

Koska B:n velka A:lle ei ollut lakannut, eikä se ollut ollut velkajärjestelylain 40 a §:n mukaisesti tuntematon, on B:n suoritettava A:lle velka kokonaisuudessaan eli 30.000 euroa.

Koska velkakirja 22.2.2019 ja sen mukainen velan eräpäivä 31.12.2021 on edellä todetusti velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin mukaisesti mitätön, velalle ei tule suorittaa viivästyskorkoa vaaditusti 1.1.2022 lukien, vaan korkolain 6 §:n 1 momentin mukaisesti 30 päivän kuluttua haasteen tiedoksiannosta 13.12.2023 eli 13.1.2024 lukien.

A on vaatinut perintäkulujensa korvaamista 100 eurolla. B:n mukaan hän oli vastustanut koko saatavan perimistä, minkä vuoksi vaatimus tuli hylätä. A ei ole esittänyt milloin hänen perintäkulunsa olivat syntyneet tai muuta selvitystä perintäkuluistaan. Asiassa esitetyn sekä A:n ja B:n kertomuksen mukaan B oli ilmoittanut A:lle olleensa valmis maksamaan saatavasta noin 4.000 euroa. Selvää on, ettei perustellusti riidanalaista saatavaa voida saatavien perinnästä annetun lain 4 b §:n mukaisesti periä. Käräjäoikeus katsoo B:n vastustaneen koko saatavan perimistä, minkä vuoksi A:lla ei ollut ollut oikeutta enää periä saatavaa, eikä B ole siten velvollinen suorittamaan perintäkuluja A:lle, Näin ollen A:n vaatimus perintäkulujen korvaamisesta on hylättävä.

(–)

Tuomiolauselma

B velvoitetaan suorittamaan A:lle saatavaa 30.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 13.1.2024 lukien. Kanne hylätään enemmälti.

(–)

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Juha Kärkölä.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO pvm

Asian käsittely hovioikeudessa

B:lle on myönnetty 13.5.2025 jatkokäsittelylupa.

Valitus

B on vaatinut, ensisijaisesti, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja A:n kanne hylätään, ja toissijaisesti, että hänen maksuvelvollisuutensa pääoman osalta alennetaan 3.432 euroksi viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien. (–)

Velan lakkaaminen

Käräjäoikeus oli soveltanut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 40 §:n 3 momenttia oikein katsoessaan B:n velkajärjestelyn aikana annetun velkakirjan mitättömäksi. Sen sijaan käräjäoikeus oli soveltanut säännöstä väärin katsoessaan, ettei B:n alkuperäinen velkasuhde A:lle ollut sen nojalla lakannut, koska velkaa ei ollut ilmoitettu velkajärjestelyssä. Käräjäoikeus oli jättänyt huomioimatta säännöksen sanamuodon ja sen, että A ja B olivat yhteisymmärryksessä sopineet velan ilmoittamatta jättämisestä.

A oli riidattomasti tiennyt B:n velkajärjestelystä, ja hän oli halunnut B:ltä velkakirjan, jonka hän oli ajatellut voivansa periä maksuohjelman päättymisen jälkeen. A:n tarkoituksena oli ollut päästä muita velkojia parempaan asemaan ja saada täysi suoritus saatavalleen. Velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin tarkoituksena on estää kyseinen järjestely. Näin ollen velka oli lakannut, koska sitä ei ollut ilmoitettu maksuohjelmassa.

Oikeustoimilain 31 §:n mukainen pätemättömyysperuste

A:n saatava oli joka tapauksessa pätemätön varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (oikeustoimilaki) 31 §:n nojalla ja kanne tuli hylätä myös tällä perusteella.

B ei ollut ilmoittanut velkaansa A:lle velkajärjestelyhakemuksessaan A:n painostuksen takia. B oli työskennellyt A:n yrityksessä ja A oli uhannut häntä työpaikan menettämisellä, mikäli hän olisi ilmoittanut A:n saatavan velkajärjestelyssä. Käräjäoikeus oli arvioinut asiaa väärin katsoessaan, ettei B:n väite ollut tullut toteennäytetyksi. B:llä ei olisi ollut mitään syytä suosia liiketuttavaansa velkajärjestelyssä

Mikäli A:n saatavaa ei katsottu lakanneeksi velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin tai oikeustoimilain 31 §:n nojalla, asiassa tuli soveltaa analogisesti velkajärjestelylain 40 a §:n säännöstä, vaikka sitä ei sanamuodon mukaan sovelleta kuin tuntemattomiin velkojiin. A ei voinut päästä parempaan asemaan kuin tuntemattomat velkojat. B:n maksuohjelmassa hänen maksuvarakseen oli vahvistettu 795,33 euroa kuukaudessa ja hänen maksuvaransa oli vastannut 11,44 prosenttia velkojen kokonaismäärästä. Siten A:lle olisi kuulunut velkajärjestelyssä 3.432 euroa.

(–)

Vastaus

A on vaatinut, että valitus hylätään. (–)

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

Velan lakkaaminen

B oli sekoittanut abstraktin velkasuhteen ja konkreettisen velkakirjan toisiinsa. Velkakirjan mitättömyydellä ei ollut vaikutusta alkuperäisen velan mitättömyyteen, lakkaamiseen tai oikeussuojaan. Velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin perusteella mitätön voi olla ainoastaan velkojalle sovittu erityisetu kuten maksuohjelman mukaisen suorituksen lisäksi maksettava lisäsuoritus eikä koko saaminen. Säännös ei tarkoituksensa tai sanamuotonsa perusteella tullut sovellettavaksi alkuperäiseen velkasuhteeseen.

B ei ollut ilmoittanut A:n saatavaa velkajärjestelyyn vastoin velkajärjestelylain 6 §:n mukaista tiedonantovelvollisuuttaan. Saman lain 40 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti, kun maksuohjelma on vahvistettu. B:n ja A:n välinen oikeussuhde ei ollut B:n lainvastaisen menettelyn johdosta lainkohdassa tarkoitettu maksuohjelmassa säännelty oikeussuhde, joten lainkohtaa ei siihen sovelleta. Siten velka, joka ei ollut sisältynyt maksuohjelmaan, ei lakannut olemasta.

Oikeustoimilain 31 §:n mukainen pätemättömyysperuste

Oikeustoimilain 31 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. B oli oma-aloitteisesti jättänyt ilmoittamatta A:n saatavan velkajärjestelyssään. A ei ollut painostanut B:tä. B:n väitteillä ei olisi toteennäytettyinäkään vaikutusta hänen maksuvelvollisuuteensa.

Velkajärjestelylain 40 a §:n soveltaminen

Velkajärjestelylain 40 a § ei tullut asiassa sovellettavaksi, koska velka oli B:n tiedossa ja hän oli tietoisesti salannut sen velkajärjestelyssä. A:n saatavaa ei tullut leikata velkajärjestelyä vastaavasti.

Mikäli velkajärjestelylain 40 a §:ää kuitenkin sovellettaisiin, A:n jako-osuus tuli laskea kolmen vuoden maksuohjelman ajalta 13,01 prosentin mukaisesti eli 3.902 euron suuruisena. Lisäksi A olisi vaatinut B:n maksuohjelman jatkamista hänen saatavansa osalta kahdella vuodella lain 31 a §:n nojalla. Tällöin kahden vuoden suoritus olisi ollut 19.087,92 euroa ja kokonaissuoritus olisi ollut 22.990,92 euroa korkoineen 13.1.2024 lukien.

(–)

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Pääkäsittely hovioikeudessa

(–)

Hovioikeus katsoo, ettei B:n valituksessa ole riitautettu käräjäoikeuden näytön uskottavuudesta tekemää arviota tavalla, jonka perusteella näytön arvioinnin oikeellisuudesta olisi jäänyt mitään varteenotettavaa epäilyä. (–) hovioikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Asian riidattoman taustan osalta hovioikeus viittaa käräjäoikeuden tuomioon. Käräjäoikeus on lisäksi katsonut tuomiossaan, että 22.2.2019 päivätty velkakirja ja sen mukainen sitoumus on ollut velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin nojalla mitätön. A ei ole hovioikeudessa riitauttanut tätä johtopäätöstä.

Velan lakkaaminen

Asiassa on kysymys siitä, onko B:n velka A:lle lakannut B:n velkajärjestelyn takia tilanteessa, jossa velka kuuluu velkajärjestelyn piiriin, mutta sitä ei B:n ja A:n tieten ole ilmoitettu osaksi maksuohjelmaa.

Velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velkajärjestelynpiiriin kuuluvalla velalla tarkoitetaan muun ohella kaikkia velallisen velkoja, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista, mukaan luettuina vakuusvelat ja velat, joiden peruste tai määrä on ehdollinen tai riitainen taikka muusta syystä epäselvä.

Velkajärjestelylain määritelmäsäännöksen mukaisesti velkajärjestelyn on tarkoitettu kattavan kaikki velallisen ennen velkajärjestelyn alkamista syntyneet velat. Lain 36 §:n 7–10 kohdassa säädetään puolestaan seikoista, jotka maksuohjelmasta on käytävä ilmi vakuusvelkojen ja tavallisten velkojenosalta.

Vastuu velkajärjestelyyn sisältyvien velkojen ilmoittamisesta on velallisella. Tämä perustuu osaltaan siihen lain esitöissäkin mainittuun seikkaan, että velkajärjestelyn aloittamisesta ei kuuluteta eikä velkojilla ole velvollisuutta ”valvoa” saatavaansa (HE 183/1992 vp s. 74).

Jos maksuohjelman vahvistamisen jälkeen ilmenee velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka, voidaan se ottaa huomioon joko maksuohjelmaa muuttamalla tai – mikäli maksuohjelma on päättynyt – lain 40 a §:ään sisältyvän tuntemattomia velkojia koskevan menettelyn kautta, johon ei sisälly määräaikaa. Nämä menettelyt on tarkoitettu tilanteisiin, joissa velka ei ole ollut velallisen tiedossa (ks. esim. HE 183/1992 vp s. 74). Oikeuskirjallisuudessa on mainittu esimerkkeinä korvausvelka, jota koskeva vaatimus esitetään maksuohjelman vahvistamisen jälkeen tai velka, joka velallisen olisi pitänyt tietää, mutta jonka hän on unohtanut tai josta hän on olettanut velkojan jo ajat sitten luopuneen (Koskelo – Lehtimäki: Yksityishenkilön velkajärjestely, 2. painos, 1997 s. 416).

Maksuohjelman aikana tai sen jälkeen ilmi käyvä velkojen tahallinen ilmoittamatta jättäminen voi puolestaan johtaa maksuohjelman raukeamiseen lain 42 §:n 4 momentin nojalla, jos kyseinen seikka olisi alkujaan tiedossa olleena ollut lain 10 §:n 8 kohdan mukainen este velkajärjestelylle (HE180/1996 vp s. 45). Lain 61 §:n 1 momentin mukaan velkoja voi hakea maksuohjelman raukeamista kahden vuoden kuluessa siitä, kun maksuohjelmassa määrätty suoritusvelvollisuus on täytetty tai vielä myöhemminkin, jos kyseessä on velallisen rikollinen menettely.

Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan, kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Saman pykälän 3 momentin mukaan sitoumus tai sopimus, jonka mukaan velallisen on tehtävä velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva tai siihen liittyvä suoritus, on mitätön, jollei suoritusvelvollisuus perustu vahvistettuun maksuohjelmaan tai tämän lain säännöksiin. Maksuohjelman päätyttyä velallinen voi kuitenkin vapaaehtoisesti suorittaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja.

Viimeksi mainitun säännöksen sanamuodon mukaan maksuohjelman vaikutukset ulottuisivat velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin, eli myös velkoihin, jotka eivät sisälly maksuohjelmaan ja ole välttämättä edes velallisen tiedossa. Toisaalta 3 momenttiin sisältyvän mitättömyyssääntelyn tarkoitus on lain esitöiden mukaan estää velkojia pääsemästä parempaan asemaan kuin mitä maksuohjelma edellyttää (HE 183/1992 vp s. 72). Lisäksi oikeuskirjallisuudessa on todettu maksuohjelman korvaavan nimenomaan siihen sisältyvien velkasuhteiden entiset ehdot (Koskelo – Lehtimäki s. 390). Säännöksen kohteena ovat näin ollen ainakin ensisijaisesti maksuohjelman piiriin kuuluviin velkoihin liittyvät järjestelyt maksuohjelman aikana. Selvää ei sen sijaan ole, onko säännöksen tarkoitus rajoittaa myös maksuohjelmaan sisältymättömien velkojen perimistä ainakaan maksuohjelman päättymisen jälkeen.

Edellä todetun perusteella maksuohjelmaan sisältymätön, mutta velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka ei lakkaa, ja tällainen velka voidaan ottaa huomioon velkajärjestelyssä eri tavoin riippuen siitä, missä vaiheessa velka ilmenee ja onko velallinen ollut velasta tietoinen vai ei. Lähtökohtaisesti velallinen kantaa seuraukset siitä, jos velkajärjestelyssä jätetään tahallaan ilmoittamatta järjestelyn piiriin kuuluva velka. Toisaalta lainsäädännöstä ei ilmene selvää kannanottoa siihen, miten asiaa olisi arvioitava, jos velkoja edellä mainituissa tilanteissa on tietoinen velkajärjestelystä ja velallisen menettelystä. Mikään edellä todetusta ei kuitenkaan tue käsitystä siitä, että velkojalla olisi velallisen etua ja velvollisuuksia korostavassa velkajärjestelymenettelyssä velvollisuus tiedossaan olevan velan ilmoittamiseen saatavan lakkaamisen uhalla. Myöskään lain 40 §:ään sisältyvä sääntely maksuohjelman vaikutuksista ei anna aihetta arvioida asiaa toisin.

B:n velka A:lle ei siten ole lakannut eikä käräjäoikeuden tuomiota ole tältä osin aihetta muuttaa. Edellä todetuin perustein velkajärjestelylain 40 a §:n sääntelyä tuntemattomasta velasta ei voida soveltaa tilanteeseen, jossa velka on ollut velallisen tiedossa maksuohjelman aikana. B on siten velvollinen suorittamaan saatavan A:lle täysimääräisesti.

Saatavan pätemättömyys

B on toissijaisena kiistämisperusteena vedonnut saatavan pätemättömyyteen oikeustoimilain 31 §:n perusteella. Käräjäoikeus ei ole lausunut tästä kiistämisperusteesta, mutta hovioikeus ottaa asian tältäkin osin enemmän viivytyksen välttämiseksi käsiteltäväkseen (ks. esim. KKO 2018:15, kohta 26).

B on vedonnut pätemättömyysperusteena siihen, että A on painostanut häntä jättämään saatavan ilmoittamatta velkajärjestelyssä. Hovioikeus on edellä hyväksynyt käräjäoikeuden näyttöratkaisun siltä osin kuin painostuksen on katsottu jääneen näyttämättä. Selvyyden vuoksi hovioikeus toteaa vielä, että pätemättömyysperusteen ei ole väitettykään liittyvän saatavan syntyhetkeen, vaan velkasuhteen myöhempiin olosuhteisiin. Pätemättömyysperuste ei tälläkään perusteella voi tulla sovellettavaksi.

(–)

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

(–)

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Heikki Kemppinen
Hovioikeudenneuvos Maija Kulmala (puheenjohtaja)
Hovioikeudenneuvos Matti Vaattovaara

Äänestys.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Hovioikeudenneuvos Matti Vaattovaara:

Erimielisyyteni koskee B:n suoritusvelvollisuutta A:lle.

B:n suoritusvelvollisuus maksuohjelman vahvistamisen jälkeen

Asiassa on ollut riidatonta, että B:n velassa A:lle on kysymys velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan määritelmäsäännöksen mukaisesti velkajärjestelyn piiriin kuuluvasta velasta, koska velka on syntynyt ennen B:n velkajärjestelyn alkamista. Lisäksi asiassa on ollut riidatonta, että A oli tiennyt B:n velkajärjestelystä ja siitä, ettei B ollut ilmoittanut velkaansa A:lle velkajärjestelyssään. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla B:n ja A:n yhteisenä tarkoituksena on ollut, että B suorittaa velkansa A:lle täysimääräisesti velkajärjestelyn päätyttyä. Asiassa on edelleen ollut riidatonta, ettei A ole hakenut B:lle vahvistetun maksuohjelman muuttamista tai raukeamista.

Katson, että asiassa on kysymys siitä, onko B velvollinen suorittamaan A:lle kokonaisuudessaan velkajärjestelyn piiriin kuuluneen velan, jota ei ole sisällytetty B:lle vahvistettuun maksuohjelmaan ja jonka B on sitoutunut suorittamaan maksuohjelman päätyttyä.

Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan, kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti.

Maksuohjelman oikeusvaikutuksista on lain esitöissä (HE 183/1992 vp s.72) lausuttu, että pykälän 1 momentista ilmenee, että kun maksuohjelma on vahvistettu, sen sisältö määräisi velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ehdot ja korvaisi siten kyseisten velkasuhteiden aikaisemmat ehdot. Maksuohjelma ei kuitenkaan saisi oikeusvoimaa siinä mielessä, että lainvoimaisesti vahvistettu ohjelma ehdottoman lopullisesti määräisi siihen kuuluvien oikeussuhteiden sisällön. Ohjelman oikeusvaikutukset voisivat raueta esimerkiksi sen vuoksi, että velallinen laiminlyö ohjelman noudattamisen (42 §). Ohjelmaa olisi myös mahdollista myöhemmin muuttaa tietyin edellytyksin (44 §). Velkajärjestelyn piiriin kuuluva tuntematon velka ei maksuohjelman vahvistamisen myötä lakkaa. Sellaisen velan ilmeneminen voi johtaa maksuohjelman muuttamiseen 44 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla.

Korkein oikeus on todennut ratkaisussa KKO 2012:61 (kohta 11), että velkajärjestely on yleistäytäntöönpanoa, jonka piiriin kuuluvat lähtökohtaisesti kaikki velallisen ennen velkajärjestelyn alkamista syntyneet, myös riitaiset tai epäselvät velat. Velkajärjestelyasiat käsitellään yleensä summaarisessa menettelyssä, jossa tuomioistuin määrää velkajärjestelylain 1 §:stä ilmenevän lain tarkoituksen mukaisesti maksukyvyttömän yksityishenkilön taloudellisen tilanteen korjaamiseksi hänen velkojaan koskevista järjestelyistä ja vahvistaa maksukyvyttömälle velalliselle hänen todellista maksukykyään vastaavan maksuohjelman. Maksuvelvollisuuden kokonaismäärään eivät siten vaikuta velkojen määrät tai ehdot, vaan se määräytyy yksinomaan velallisen maksukyvyn ja varojen perusteella. Näin ollen velallisen kannalta tärkeää on tavallisesti vain ohjelmassa määrätty maksuvelvollisuuden määrä eivätkä velkojen määrät tai ehdot.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että kun maksuohjelma on vahvistettu, velallisen suoritusvelvollisuus velkojille määräytyy ohjelman mukaisesti. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot toisin sanoen määräytyvät siten, kuin maksuohjelmassa on vahvistettu. Suorittamalla maksuohjelmassa vahvistetut velat ohjelman mukaisesti velallinen vapautuu siitä osasta velkojaan, jota hänen ei tullut ohjelman mukaan suorittaa. Pykälässä ei ilmaista erikseen sitä, että velallinen vapautuu loppuosasta velkojaan, mutta vapautuminen seuraa siitä, että ohjelman mukainen maksuvelvollisuus tulee entisten velkojen tilalle ja entiset velkaehdot menettävät merkityksensä, jos velallinen toteuttaa ohjelman. (Koskelo ym.: Yksityishenkilön velkajärjestely, 1997, s. 390–391).

Oikeuskirjallisuudessa on lisäksi katsottu, että kollektiivisuuden eli yleisyyden periaate liittyy pelkästään niihin insolvenssimenettelyihin, joilla pyritään antamaan suoritus kaikille velkojille. Periaate tarkoittaa, että velkojat voivat saada maksun vain tällaisen menettelyn yhteydessä. Tästä seuraa ensinnäkin, että velkojan on pakko ottaa osaa kollektiiviseen insolvenssimenettelyyn (esim. konkurssiin), jos hän ylipäätään haluaa maksun. Ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee oikeudenmenetystä eli prekluusiota. Toiseksi insolvenssimenettelyn kollektiivisuus estää kaiken yksilöllisen velkavastuun toteuttamisen; esimerkiksi alkanut (kollektiivinen) konkurssi estää sen velalliseen kohdistuvan (yksilöllisen) ulosoton. (Koulu ym.: Insolvenssioikeus, 2017, s. 49).

Oikeuskirjallisuudessa on edelleen katsottu, että maksuohjelman vahvistamisen jälkeen velkoja ei enää voi aloittaa oikeudenkäyntiä täytäntöönpanoperusteen saamiseksi alkuperäisestä, velkajärjestelyn piiriin kuuluvasta velasta, koska velallisen maksuvelvollisuus määräytyy vahvistetun maksuohjelman mukaan. Mikäli tällainen kanne nostetaan, velallisen itsensä on vedottava maksuohjelman vahvistamiseen. Jollei velallinen menettele näin, velkoja ei kuitenkaan voi käyttää täytäntöönpanoperustetta. (Koskelo ym.: Yksityishenkilön velkajärjestely, 1997, s. 391).

Ottaen huomioon velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin sanamuodon, maksuohjelman muuttamista koskevan sääntelyn sekä yksityishenkilön velkajärjestelyn tarkoituksen katson, että säännös koskee kaikkia velallisen velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja eikä ainoastaan maksuohjelmaan sisällytettyjä velkoja. Sen sijaan säännöksen sanamuotoa suppeampi tulkinta ei saa tukea lain esitöistä tai oikeuskirjallisuudesta.

Suppeampi tulkinta merkitsisi sitä, että velkajärjestelystä tietoinen velkoja voisi velallisen kanssa tekemänsä järjestelyn perusteella jättää saatavansa velkajärjestelyn ulkopuolelle ja vaatia sitä maksuohjelman päätyttyä alkuperäisten velkaehtojen mukaisesti. Tällainen lopputulos olisi ristiriidassa velkajärjestelylain tarkoituksen ja velkajärjestelylain muodostaman kokonaisuuden kanssa. Se olisi ristiriidassa myös oikeuskirjallisuudessa esitetyn lähtökohdan kanssa, jonka mukaan velkoja ei voi maksuohjelman vahvistamisen jälkeen nostaa kannetta täytäntöönpanoperusteen saamiseksi alkuperäisestä velkajärjestelyn piiriin kuuluvasta velasta.

Näillä perusteilla katson, että B:lle vahvistettu maksuohjelma on velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin nojalla korvannut velkajärjestelyn piiriin kuuluneiden velkojen aikaisemmat ehdot riippumatta siitä, onko yksittäinen velka sisällytetty maksuohjelmaan. Koska A:n saatavalle ei ole määrätty maksuohjelmassa suoritettavaa jako-osuutta eikä maksuohjelmaa ole tältä osin muutettu, B ei lähtökohtaisesti ole velvollinen suorittamaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvaa velkaansa A:lle.

Asiassa tulee kuitenkin erikseen arvioitavaksi, voidaanko B velvoittaa suorittamaan A:lle velkajärjestelyn piiriin kuulunut velka osapuolten välisen järjestelyn perusteella. B:n ja A:n yhteisenä tarkoituksena on ollut, että B jättää velan ilmoittamatta velkajärjestelyhakemuksessaan ja suorittaa sen A:lle täysimääräisesti maksuohjelman päätyttyä.

Velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin mukaan sitoumus tai sopimus, jonka mukaan velallisen on tehtävä velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva tai siihen liittyvä suoritus, on mitätön, jollei suoritusvelvollisuus perustu vahvistettuun maksuohjelmaan tai tämän lain säännöksiin. Maksuohjelman päätyttyä velallinen voi kuitenkin vapaaehtoisesti suorittaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja.

Lain esitöissä (HE 183/1992 vp s.72) on todettu, että velallinen ei voisi lain 40 §:n 3 momentin mukaan pätevästi sitoutua tekemään sellaisia velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuvia tai liittyviä suorituksia, jotka eivät perustu vahvistettuun maksuohjelmaan. Tällaiset sitoumukset, joiden tarkoituksena tai seurauksena olisi tietyn velkojan saattaminen parempaan asemaan kuin mitä maksuohjelma edellyttää, olisivat mitättömiä. Säännöksen tarkoituksena on estää velallista ja velkojaa tekemästä sellaisia järjestelyjä, joilla kyseinen velkoja voisi saada itselleen erityisetuja.

Vastaavasti oikeuskirjallisuudessa on todettu, että velallinen ei voi pätevästi sitoutua tekemään maksuohjelmaan sisältyvään velkaan perustuvia tai siihen liittyviä muita suorituksia kuin mitä maksuohjelmassa edellytetään. Tätä tarkoittava sitoumus tai sopimus on lain mukaan mitätön, jollei suoritusvelvollisuus perustu vahvistettuun maksuohjelmaan tai velkajärjestelylain säännöksiin. Velallinen ei siten voi pätevästi sitoutua esimerkiksi siihen, että hän suorittaa maksuohjelman päätyttyä jonkin tietyn velkansa kokonaan tai muulla tavalla saattaa jonkun velkojan parempaan asemaan kuin mitä maksuohjelma edellyttää. Velallinen voi kuitenkin vapaaehtoisesti maksaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkojaan. (Koskelo ym.: Yksityishenkilön velkajärjestely, 1997, s. 392).

Ottaen huomioon velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin sanamuodon ja lain esitöistä ilmenevän säännöksen tarkoituksen estää yksittäistä velkojaa pääsemästä parempaan asemaan kuin muut velkojat sekä oikeuskirjallisuudessa lausutun katson, että säännös koskee kaikkia velallisen velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin perustuvia tai liittyviä sitoumuksia ja sopimuksia eikä ainoastaan maksuohjelmaan sisällytettyjä velkoja koskevia sitoumuksia ja sopimuksia.

Säännöksen sanamuotoa suppeampi tulkinta johtaisi velkajärjestelylain tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Suppeasta tulkinnasta seuraisi, että velkajärjestelystä tietoinen velkoja voisi päästä parempaan asemaan kuin maksuohjelmassa huomioon otetut velkojat ja jopa parempaan asemaan kuin velkoja, joka ei tiennyt velkajärjestelystä. Tulkinta loisi velkojalle taloudellisen kannustimen sopia velallisen kanssa siitä, ettei saatavaa ilmoiteta velkajärjestelyssä, jotta velkoja voisi maksuohjelman päätyttyä periä saatavan kokonaisuudessaan alkuperäisin ehdoin. Se olisi myös omiaan altistamaan velallisen painostukselle tällaisen järjestelyn tekemiseksi. Tällainen lopputulos olisi selvästi velkajärjestelylain tarkoituksen vastainen ja mahdollistaisi oikeuden väärinkäytön, eikä tällaiselle toiminnalle tule antaa oikeussuojaa.

Näillä perusteilla katson, että B:n sitoumus suorittaa velkajärjestelynpiiriin kuuluva velkansa alkuperäisten ehtojen mukaisesti A:lle on ollut velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin nojalla mitätön. B ei siten ole velvollinen suorittamaan velkaansa A:lle myöskään tämän sitoumuksensa perusteella.

Lisäksi katson, ettei velkajärjestelylain 40 a §:n poikkeussäännös tule asiassa sovellettavaksi, koska A:n saatava ei ole ilmennyt vasta B:n maksuohjelman päättymisen jälkeen, vaan kyse on ollut tarkoituksellisesta maksuohjelman ulkopuolelle jättämisestä. Maksuohjelman mahdollista muuttamista tai raukeamista koskevia kysymyksiä ei voida arvioida tämän velkomuskanteen yhteydessä.

Edellä mainituilla perusteilla katson, ettei B:lla ole velvollisuutta suorittaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvaa velkaansa A:lle, koska A:n saatavaa ei ole sisällytetty B:lle vahvistettuun maksuohjelmaan ja B:n sitoumus suorittaa velka kokonaisuudessaan alkuperäisten ehtojen mukaisesti on ollut velkajärjestelylain 40 §:n 3 momentin nojalla mitätön. Siten A:n kanne on hylättävä.

(–)