VaaHO:2010:3
ÄÄNEKOSKEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 7.8.2008
Asia: Isyyden vahvistaminen
KANTAJA A
VASTAAJA B:n oikeudenomistajat: C, D, E, F, G, H, I:n oikeudenomistajat: Ia, Ib, Ic, Id, J:n oikeudenomistaja: Jb, K, L
KUULTAVA M
Vireille 4.10.2005
Selostus asiasta
Kantaja A on 4.10.2005 vireille tulleella kanteella vaatinut, että käräjäoikeus vahvistaa B:n hänen isäkseen.
- - -
Vastaajat ovat 1. - 3.11.2005 antamissaan vastauksissa ilmoittaneet, että heillä ei ole tietoa, että voisivat vahvistaa isyyttä B:n puolesta. Vastaajat ovat esittäneet, että käräjäoikeus määräisi tehtäväksi isyystutkimuksen.
- - -
Asiassa on selvitetty mahdollisuutta tehdä isyystutkimus B:n lähisukulaisista, jotka ovat kuitenkin sittemmin kieltäytyneet tutkimuksesta, sekä B:n kudosnäytteestä. Keski-Suomen keskussairaalassa on säilytettävänä B:n kudosnäyte, josta tutkimus voitaisiin tehdä.
Käräjäoikeus on oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 10 §:n nojalla varannut B:n perillisille tilaisuuden tulla kuulluksi ennen tutkimusmääräyksen antamista. Tämän 18.3.2008 päivätyn lausumapyynnön johdosta osa B:n oikeudenomistajista on riitauttanut kantajan kanneoikeuden olemassaolon ja vaatinut kanneoikeutta koskevan kysymyksen ratkaisemista välituomiolla.
Käräjäoikeus on kanneoikeuden riitautuksen johdosta pyytänyt lausuman kantajalta. Kantaja on 19.5.2008 antamassaan lausumassa katsonut kanneoikeuden olevan olemassa, mutta on hyväksynyt asian ratkaisemisen välituomiolla.
Osapuolet ovat hyväksyneet kanneoikeutta koskevan kysymyksen ratkaisemisen erillisellä välituomiolla. Välituomion antamiseksi on järjestetty erillinen istuntokäsittely 24.7.2008.
VASTAAJIEN VAATIMUKSET KANNEOIKEUTTA KOSKIEN
J:n ja I:n oikeudenomistajat sekä L
J:n ja I:n oikeudenomistajat ja L vaativat, että kanne hylätään myöhään nostettuna.
- - -
Perusteet
Isyyslaki on tullut voimaan 1.10.1976. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 5 §:n mukaan jos mies on ennen isyyslain voimaantuloa sitoutunut suorittamaan elatusapua avioliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle, on isyyden vahvistamista koskevasta kanteesta voimassa, mitä voimaanpanolain 7 §:ssä säädetään.
Voimaanpanolain 7 §:n mukaan lapsella tai hänen edustajallaan on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Isyyden vahvistamista koskeva kanne oli kuitenkin pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta, eikä kannetta voida nostaa, jos mies on kuollut (7 § 2 mom.).
Korkein oikeus on päätöksellään 2003:107 todennut, ettei em. 7 § 2 mom. aseta ennen isyyslain voimaantuloa syntyneitä lapsia eriarvoiseen asemaan lain voimassa ollessa syntyneiden kanssa, eikä viiden vuoden määräajan soveltaminen ole ristiriidassa perustuslain 6 § 2 mom.:n syrjintäkiellon kanssa. A:lla on täsmälleen samat oikeudet kuin muillakin samanikäisillä lapsilla.
Asiassa on kysymys kahden oikeuden kollisiosta: lapsen oikeudesta vanhemmuuteen ja B:n oikeudesta pitää olemassa olevaa oikeustilaa vakiintuneena ja tehdä mm. perintöoikeudellisia ratkaisuja siltä pohjalta. Tässä tapauksessa isyyden vahvistamisessa kysymys ei ole varsinaisesta vanhemmuudesta, vaan ainoastaan perintöoikeudesta, sillä A:n ja B:n välillä ei ole ollut mitään perhe- tms. suhdetta. Vanhemmuuden, joka on paljon laajempi käsite kuin perintöoikeus, kanssa tällä asialla on hyvin vähän tekemistä. Vanhemmuussuhteen luominen olisi ollut mahdollista vuoteen 1998 eli B:n kuolemaan saakka.
Kantaja on syntynyt 28.6.1970 eli ennen isyyslain voimaantuloa. Hän on täyttänyt 18 vuotta vuonna 1988. Viimeistään tuolloin hän on ollut tietoinen adoptiosta ja viimeistään tuolloin oikeudelliset esteet selvittää asiaa ovat poistuneet. Niin halutessaan kantaja olisi voinut selvittää asiaa jo aiemmin.
Oikeusvarmuus edellyttää, että jokin takaraja isyyskanteen nostamiselle on oltava. Rajoittamatonta kanneaikaa ei voida pitää mahdollisen isän ihmisoikeuksien mukaisena.
Vastaajien käsityksen mukaan ratkaisuista KKO 1993:58 ja KouHO 25.2.2004 S 02/1267 ei voida hakea johtoa tähän asiaan, sillä niiden faktapohja on erilainen. Ko. ratkaisuissa on ollut oikeudellinen este laittaa kannetta vireille, mitä tässä tapauksessa ei ole ainakaan vuoden 1988 jälkeen ollut.
Kanne tulee näillä perusteilla hylätä liian myöhään nostettuna.
KANTAJAN VASTAUS KANNEOIKEUTTA KOSKEVAAN KYSYMYKSEEN
- - -
Kanneoikeuden olemassaolo
- - -
A on annettu ottolapseksi 5.10.1971. Ottolapsisuhdetta, joka on perustettu ennen lapseksiottamisesta annetun lain voimaantuloa, ei sanotun lain 56 § 2 mom.:n mukaan voi purkaa tuomioistuimen päätöksellä. Isyyden vahvistamisesta adoptiolapselle ei ole säännöksiä, mutta lainsäädäntö ei sitä nimenomaisesti myöskään estä.
A on ollut isyyslain voimaanpanosta annetun lain määräajan umpeutuessa 11-vuotias, joten hänen on ollut täysin mahdotonta laittaa asiaa vireille. Adoptiovanhemmilla ei ole luonnollisestikaan ollut intressiä asian selvittämiseen. A on voinut laittaa asian vireille vasta, kun hän on 2000-luvulla saanut selville, kuka hänen biologinen isänsä todennäköisesti on. Vaikka A olisi laittanut asian vireille heti 18 vuotta täytettyään, määräajat olisivat olleet umpeutuneet jo tuolloin. A:lla on siis ollut tosiasiallinen mahdollisuus asian selvittämiseen vasta määräaikojen jo umpeuduttua. Osaltaan asian selvittämistä ovat vaikeuttaneet myös A:n psyykkiseen terveyteen liittyvät ongelmat.
Oikeuskäytännössä isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 § 2 mom. on sivuutettu. Ratkaisussaan KKO 1993:58 Korkein oikeus on sivuuttanut voimaanpanolain 7 § 2 mom.:n molemmat kohdat lausumassa mainituin perustein, jotka osin soveltuvat myös nyt käsiteltävään asiaan. Saman sisältöinen on Kouvolan hovioikeuden 25.2.2004 (dnro S 02/1267) antama ratkaisu.
Isyyslakia on muutettu useaan otteeseen voimaanpanolain säätämisen jälkeen ja myös ratkaisun KKO 2003:107 antamisen jälkeen, mistä syystä perusteita ko. vanhentuneiden ja muutettujen lainkohtien soveltamiseen ei enää ole. Myös ratkaisun KKO 2003:107 perustuslain 6 § 2 mom.:n vastaisuudesta ovat oikeusoppineet ja ko. ratkaisun esittelijä olleet eri mieltä kuin asian ratkaisseet oikeusneuvokset. Korkein oikeus voi myös muuttaa aiempia käsityksiään uusilla ennakkopäätöksillä.
Kantaja viittaa myös Hallituksen esitykseen 56/2004, jossa on käsitelty lapsen oikeuksien huomioon ottamista, perustuslain säätämää yhdenvertaista kohtelua sekä lapsen oikeuksien sopimuksen 7 artiklaa, jonka mukaan lapsella on, jos mahdollista, oikeus tietää vanhempansa. Kyse on myös yhdenvertaisuudesta: isyyslain voimassaoloaikana syntyneellä lapsella tai Ruotsissa asuvalla henkilöllä olisi edelleen mahdollisuus isyyden selvittämiseen.
- - -
TODISTELU
Ei varsinaista todistelua kanneoikeuteen liittyen. Osapuolet ovat kuitenkin pyytäneet huomioimaan viittaamansa oikeustapaukset, jotka ovat kantajan osalta KKO 1993:58, KKO 2003:107 (esittelijän mietintö) ja Kouvolan HO 25.2.2004, S 02/1267 ja vastaajien osalta KKO 2003:107.
Riitakysymykset
- - -
- onko A:n kanneoikeus isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 § 2 momentin mukaan lakannut?
KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
- - -
Kanneoikeuden olemassaolo
Käräjäoikeus katsoo, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:ssä säädetty määräaika ei oikeuskäytännössä todetuin tavoin ole ehdoton, vaan tietyissä tilanteissa voi olla perusteita sivuuttaa se.
Myöskään miehen, tässä tapauksessa B:n, kuolema ei voimaanpanolain 7 §:n 2 mom.:n sanamuodosta huolimatta ole ehdoton este kanteen nostamiselle edellyttäen, että riittävä näyttö isyydestä on vastaajan kuolemasta huolimatta saatavissa. Kuitenkin asiassa on ensin ratkaistava kysymys siitä, onko kanneoikeus ajallisesti menetetty. Vain siinä tapauksessa, että kanneoikeuden katsotaan ajallisesti edelleen olevan olemassa, voi tulla ratkaistavaksi kysymys siitä, onko B:n kuolema esteenä kanteen hyväksymiselle.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan tarkoituksena on ollut, että ratkaisu isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisesta tehdään kohtuullisessa ajassa. Perusteena tälle määräajalle voidaan nähdä oikeusvarmuusnäkökohdat. Oikeuskäytännössä on kuitenkin joissain tapauksissa todettu (mm. ratkaisut KKO 1993:58 ja KouHO 25.2.2004 S 02/1267), että tuon määräajan soveltaminen johtaisi lapsen oikeuksien kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen. Toisaalta vastaajan oikeusturva huomioiden on kuitenkin selvää, että kanneaika ei voi olla rajaton. Kanteen nostamiselle on oltava jokin kohtuullinen määräaika siten, että vastaajataholla on tuon ajan kuluttua oikeus luottaa vallitsevan asiantilan pysyvyyteen.
Oikeuskirjallisuudessa (Scheinin: LM 3/2004 s. 542 - 543) on esitetty, että kanneoikeudelle asetettu viiden vuoden määräaika laskettaisiin siitä, kun isyyslain voimaantulo ja miehen kuolema ovat molemmat täyttyneet tai siitä, kun ennen isyyslain voimaantuloa syntynyt lapsi on ollut täysi-ikäiseksi (vrt. KKO 1984 II 95) ja mahdolliset oikeudelliset esteet kanteen nostamiselle ovat lakanneet (vrt. KKO 1993:58).
A on täyttänyt 18 vuotta vuonna 1988 eli 17 vuotta ennen kanteen vireilletuloa. Viimeistään tuolloin kaikki A:n puhevallan käyttöön liittyvät esteet ovat poistuneet ja A olisi halutessaan voinut ryhtyä selvittämään biologista isäänsä ja laittaa kanteen vireille. Ei ole kuitenkaan edes väitetty, että A olisi täysi-ikäistymisensä jälkeen ryhtynyt toimiin biologisen isyytensä selvittämiseksi, vaan on selvittänyt isyysasiaa vasta 2000-luvulla ja nostanut kanteen vasta ollessaan 35-vuotias.
A:lla on ollut sama psyykkinen sairaus täysi-ikäistymisensä aikaan kuin tälläkin hetkellä. Asiassa ei ole esitetty sellaista selvitystä, joka osoittaisi, että hänen terveydentilansa olisi täysi-ikäistymisen ja kanteen vireilletulon välillä olennaisesti kohentunut ja siten hänen mahdollisuutensa asian selvittämiseen olisivat parantuneet. Sairauden vuoksi A:lle ei ole myöskään määrätty edunvalvojaa. Käräjäoikeus katsoo, että A:n terveydentila ei ole ollut sellainen, että se olisi muodostanut esteen selvittää isyyskysymystä kohtuullisessa ajassa täysi-ikäistymisen jälkeen.
B on kuollut vuonna 1998 eli seitsemän vuotta ennen kanteen vireilletuloa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa kaikkien oikeuskirjallisuudessa esitettyjen vaihtoehtojenkin mukaan lasketut määräajat ovat kuluneet umpeen jo useampia vuosia ennen asian vireilletuloa.
Ratkaisuja KKO 1993:58 ja KouHO 25.2.2004 S 02/1267 ei voi verrata nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen. Mainituissa ratkaisuissa kantajalla on ollut oikeudellinen este saada isyysasia käsiteltäväksi, mistä syystä on katsottu, ettei voimaanpanolain 7 §:n 2 mom.:n säännöstä voida soveltaa tapauksiin. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa kantajalla ei ole ainkaan täysi-ikäistymisensä jälkeen ollut vastaavaa oikeudellista estettä kanteen nostamiseen.
Asiassa on riidatonta, että kantajan ja B:n välillä ei ole ollut minkäänlaista tosiasiallista perhe- tai muuta sosiaaliseen vanhemmuuteen liittyvää suhdetta. Koska A:lla on kaksi adoptiovanhempaa, joihin nähden hänellä ilmeisesti on tai on ollut myös tavanomainen perhesuhde, käräjäoikeus katsoo, ettei A:lla ole perhesuhteeseen liittyvää tarvetta saada isyyttä vahvistettua varsinkaan, kun tavanomaisen lapsi - vanhempi -suhteen solmiminen B:n kuoltua ei ole enää mahdollista.
Isyyden vahvistamisen merkitys olisi tässä tapauksessa ainoastaan perintöoikeudellinen. A:lla on kuitenkin kaksi adoptiovanhempaa, joihin nähden hän on perimysasemassa. Tähän nähden isyyden vahvistaminen olisi tavanomaisesta poikkeavaa, sillä tuolloin A:lla olisi kolme vanhempaa, joihin nähden hän olisi perimysasemassa.
Nykyisen adoptiolainsäädännön mukaan adoptiolapsi rinnastetaan täysin biologiseen lapseen ja kaikki suhteet biologiseen sukuun katkeavat adoption myötä. Adoptiolapsen biologisen isyyden vahvistaminen olisi tästä näkökulmasta myös nykyisin voimassa olevan adoptiolainsäädännön periaatteiden vastaista.
Ottaen huomioon, ettei kantajan ja B:n välillä ole ollut minkäänlaista perhe- tms. suhdetta, että A on laittanut kanteen vireille 17 vuotta täysi-ikäistymisensä ja seitsemän vuotta B:n kuoleman jälkeen sekä em. perintöoikeuteen ja adoption vaikutuksiin liittyvät näkökohdat, käräjäoikeus katsoo, että kanteen hylkääminen liian myöhään nostettuna ei A:n kohdalla johda kohtuuttomaan lopputulokseen. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 mom:n mukaisen määräajan soveltamisen ei voida tässä tapauksessa katsoa olevan ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 mom.:ssa säädetyn syrjintäkiellon tai Suomea velvoittavien lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklassa mainitun lapsen oikeuden tuntea vanhempansa tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ilmaistun perhe-elämän kunnioituksen tai 14 artiklaan sisältyvän syrjinnän kiellon kanssa.
- - -
TUOMIOLAUSELMA
Kanne hylätään liian myöhään nostettuna.
- - -
Ratkaisun lopputulos huomioiden asian enempi käsittely käräjäoikeudessa ei ole tarpeen.
Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Terhi Pöyhönen.
VAASAN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 28.5.2010
OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA
VALITTAJA A
VASTAPUOLET B:n oikeudenomistajat: C, D, E, F, G, H, I:n oikeudenomistajat: Ia, Ib, Ic, Id, J:n oikeudenomistaja: Jb, K, L
KUULTAVA M
Valitus
Vaatimukset
A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen B:n isyyden vahvistamiseksi.
Perusteet
- - -
Sovellettaessa isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momenttia, jonka mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eikä kannetta voi nostaa, jos mies on kuollut, on luovuttava säännöksen sanamuodon mukaisesta tulkinnasta. Kanteen tutkimiselle on kohtuus- ja yhdenvertaisuusperusteet. B:n isyys on osoitettavissa sairaalassa säilytettävällä kudosnäytteellä.
Isyyden vahvistamisella on A:lle merkitystä hänen isänsä sukuun kuulumisen ja perintöoikeuden kannalta. B:n omaisuus on arvoltaan huomattava ja A perisi sen B:n ainoana lapsena kokonaan. A on syntynyt 28.6.1970 ja annettu ottolapseksi 5.10.1971. Hän oli ollut isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetun siirtymäajan päättyessä vasta 11-vuotias, eikä hän ollut tiennyt asiasta eikä olisi kyennyt sitä ajamaan. Hänen psyykkiseen terveydentilaansa liittyvät ongelmat ovat osaltaan estäneet häntä ajamasta kannetta.
F:n vastaus
Käräjäoikeuden ratkaisu hylätä kanne liian myöhään nostettuna on oikea. DNA-tutkimuksen avulla B:n mahdollinen isyys saataisiin kuitenkin selville.
I:n ja J:n oikeudenomistajien sekä L:n vastaus
Vaatimukset
Ia, Ib, Ic, Id (I:n oikeudenomistajat), Jb (J:n oikeudenomistaja) ja L ovat vaatineet, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan heidän vastauskulunsa 1.281 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.
Perusteet
- - -
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika ei käsillä olevassa tapauksessakaan aseta henkilöä ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan. Nostaessaan kanteen vuonna 2005 tuolloin 35-vuotias A ei ollut ollut missään yhteydessä B:hen tai tämän sukulaisiin. Kun otetaan huomioon A:n ilmoitus asuinpaikastaan, hänellä ei voida katsoa olevan myöskään intressiä kuulua B:n sukuun. Kanteen yksinomainen tarkoitus on pyrkiä perillisen asemaan B:n kuolinpesässä. B:n oikeudenomistajia ja vallinnutta oikeustilaa on suojannut ja suojaa isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukainen määräaika kanteen nostamiselle. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 20.12.2007 antamassaan ratkaisussa Phinikaridou v. Kypros pitänyt kanneaikoja oikeusvarmuuden ja perhesuhteiden pysyvyyden vuoksi perusteltuina. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että kun lapsella on ollut mahdollisuus ryhtyä toimenpiteisiin ja lapsi on nämä toimenpiteet laiminlyönyt, perusteita kanneajoista poikkeamiseen ei ole.
K:n vastaus
Vaatimukset
K on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudesta laillisine viivästyskorkoineen.
Perusteet
A on laiminlyönyt nostaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen määräajassa eikä laiminlyönnille ole ollut oikeudellisesti merkityksellistä estettä.
A on annettu ottolapseksi 5.10.1971. Hän on sekä biologisen äitinsä että ottovanhempiensa perillinen. A ei ole pitänyt mitään yhteyttä B:hen tai tämän sukulaisiin eikä hän tai kukaan muukaan ole ryhtynyt toimiin B:n isyyden vahvistamiseksi ennen vuotta 2005, vaikkei A:n edustajilla tai hänellä itsellään täysi-ikäistyttyään ole ollut siihen estettä. B oli ollut siinä käsityksessä, että hänellä ei ole lapsia ja hän oli ennen kuolemaansa varautunut tämän oikeustilan edellyttämiin toimenpiteisiin.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika on perusteltu oikeusvarmuuden ylläpitämiseksi eikä sen soveltamatta jättämiseen ole perusoikeuksista johtuvaa syytä.
Muut vastaukset ja kuultavan lausuma
C, D, E, G ja H eivät ole vastanneet valitukseen eikä M ole antanut lausumaa.
- - -
Pääasiaratkaisun perustelut
- - -
Isyyden vahvistamista koskeva kanne
Ottolapsisuhteen vaikutus kanteen nostamiseen
A on otettu ottolapseksi 5.10.1971. Kysymys on ensiksi siitä, estyykö isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostaminen sillä perusteella, että hänellä on jo vahvistetun lapseksiottamisen perusteella isä.
1.5.1985 voimaan tulleen lapseksiottamisesta annetun lain 56 §:n siirtymäsäännöksen perusteella ennen 1.1.1980 perustettuun ottolapsisuhteeseen on pääsääntöisesti sovellettava ottolapsista 5.6.1925 annetun lain säännöksiä. Tässä tapauksessa ottolapsella on, kuten korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 1983-II-82 todennut, oikeudellisesti järkevä ja hyväksyttävä tarve ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta, koska vain tätä kautta hän voi saada perillisaseman suhteessa isäänsä. Koska isyyslain 3 §:ssä tai muissakaan säännöksissä ei ole nimenomaisesti kielletty tällaisen kanteen ajamista, kanne on ottolapsisuhteen estämättä ollut nostettavissa.
Kanteen nostamiselle isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa säädetyt edellytykset
Isyyslaki, johon A:n kanne perustuu, on tullut voimaan 1.10.1976. Sen voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa ei toisin säädetä. Sanotun voimaanpanolain 5 §:n mukaan, jos mies on ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain mukaisesti sitoutunut tai lainvoiman saaneella tuomiolla velvoitettu suorittamaan elatusapua avioliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle, jolla ei ole tunnustetun lapsen asemaa, on isyyden selvittämisestä, isyyden vahvistamista koskevasta kanteesta sekä lapsen puhevallan käyttämisestä voimassa, mitä isyyslain voimaanpanosta annetun lain 6 ja 7 §:ssä säädetään. Voimaanpanolain 7 §:n 1 momentin mukaan lapsella tai hänen laillisesti määrätyllä edustajallaan on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Lastenvalvojalla ei ole ilman eri valtuutusta oikeutta käyttää oikeudenkäynnissä lapsen puhevaltaa. Saman pykälän 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voi nostaa, jos mies on kuollut.
A on syntynyt 28.6.1970 eli ennen isyyslain voimaantuloa. B, jonka vahvistamista isäkseen A on kanteessaan vaatinut, on 20.9.1971 sitoutunut avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain mukaisesti suorittamaan A:lle elatusapua. B on kuollut 27.3.1998. A on nostanut isyyden vahvistamista koskevan kanteen 4.10.2005 eli isyyslain voimaantulosta laskettavan viiden vuoden määräajan jälkeen.
Kysymys on näin ollen siitä, miten säännöstä viiden vuoden määräajasta on sovellettava. Jos kanne olisi mainitun määräajan kulumisesta huolimatta nostettavissa, ratkaistava vielä on, onko B:n kuolemaa ennen kanteen vireillepanoa pidettävä esteenä kanteen nostamiselle.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa asetettu viiden vuoden määräaika koskee vain niitä lapsia, jotka ovat syntyneet ennen isyyslain voimaantuloa. Sen sijaan isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneet lapset voivat nostaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen määräajoista riippumatta.
Lain esitöissä (HE 90/1974 vp.) on todettu, että lapsen asemaa koskevan lainsäädännön uudistamisen päätavoitteeksi on asetettu lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen poistamalla lainsäädännöstä sellaiset säännökset, jotka asettavat lapset syntyperän perusteella eriarvoiseen asemaan. Erityisesti esiin on nostettu puutteet avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen asemaa koskevan lainsäädännön osalta. Avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista annetun lain mukaan lapsen ja hänen isänsä välisen sukulaisuussuhteen vahvistaminen ei pääsäännön mukaan ollut mahdollista, ellei isä vapaaehtoisesti tunnustanut lasta omakseen (s. 1-2). Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n säätämisellä on puolestaan pyritty ennen muuta siihen, että avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät jäisi oikeudellisesti erilaiseen asemaan sen perusteella, ovatko he syntyneet tai onko heidät siitetty ennen vai jälkeen isyyslain voimaantulon. Mikäli isyyslain säännöksiä isyyden vahvistamisesta ei voitaisi soveltaa myös ennen lain voimaantuloa syntyneisiin lapsiin nähden, jäisi isyyslain päätarkoitus, lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen, pitkäksi aikaa toteutumatta (s. 36).
Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2003:107 todennut isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan tarkoituksena olleen, että lapsi tai tämän huoltaja tekee päätöksensä isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa lain voimaantulon jälkeen. Perusteena tälle määräajalle voidaan nähdä oikeusvarmuusnäkökohdat. Korkein oikeus on todennut, että kaikki ennen lain voimaantuloa syntyneet lapset ovat jo jonkin aikaa olleet täysi-ikäisiä ja on todennäköistä, että lähes kaikkien tuolloin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta kysymys isyydestä on tavalla tai toisella jo ratkaistu lainvoimaisesti. Oikeustilaa voidaan siis pitää vakiintuneena. Näistä syistä, erityisesti isyyslain voimaantulosta kulunut aika huomioon ottaen, mainitulla määräajalla on nykyään entistäkin suurempi merkitys oikeusvarmuuden kannalta. Korkeimman oikeuden käsiteltävänä olleessa asiassa isyyden vahvistamista vaatinut lapsi oli kanteen nostaessaan ollut jo 32-vuotias eikä hänen ja hänen isäkseen ilmoittamansa henkilön ollut edes väitetty koskaan asuneen yhdessä eikä heidän välilleen ollut syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai muutoinkaan läheiseksi kuvattavissa olevaa suhdetta. Isäksi väitetyn henkilön kuolema ja olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen korkein oikeus on katsonut isyyden vahvistamisella olevan merkitystä lähinnä perintöoikeuden kannalta. Korkeimman oikeuden mukaan Suomea sitovat kansainväliset sopimukset eivät niiden soveltamiskäytännön valossakaan tue sellaista käsitystä, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin soveltaminen tässä tapauksessa sanamuotonsa mukaisesti olisi ristiriidassa näiden sopimusten määräysten kanssa. Lainkohdassa säädetyn viiden vuoden määräajan soveltaminen ei käsiteltävässä tapauksessa ollut ristiriidassa myöskään perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa.
Ennakkoratkaisussaan KKO 1993:58 korkein oikeus on katsonut, ettei isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiselle ollut estettä, vaikka kanne oli nostettu myöhemmin kuin viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta ja mies oli kuollut. Kysymys oli kuitenkin ollut lapsesta, jolla oli isyyslain voimaan tullessa ollut aviolapsen asema ja jonka kohdalla vasta äidin aviomiehen isyyden kumoamisen jälkeen on lain mukaan ollut mahdollista panna vireille toisen miehen isyyden vahvistamista koskeva kanne.
Nyt käsiteltävä asia vastaa tosiseikoiltaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2003:107 käsiteltävänä ollutta asiaa. A on kanteen nostaessaan ollut 35-vuotias. A:n ja B:n välillä ei ole edes väitetty olleen perheyhteyttä tai muutenkaan läheistä suhdetta. Isyyden vahvistamisella olisi merkitystä pääasiassa perintöoikeuden kannalta.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säännös estäisi sanamuotonsa mukaisesti sovellettuna tässä tapauksessa isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamisen. Säännöksen sanamuoto ei kuitenkaan vastaa isyyslain säätämisen taustalla olleita arvoja ja tavoitteita poistaa lasten syntyperään perustuva eriarvoisuus. Säännöstä sovellettaessa merkitystä on myös perustuslain säännöksillä, Suomea sitovilla kansainvälisillä sopimuksilla sekä niiden soveltamiskäytännöllä.
Suomen perustuslain 10 §:ssä turvataan jokaisen yksityiselämä. Perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi iän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen tulee ratkaistavana olevassa yksittäisessä asiassa antaa etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen tuomioistuimen ratkaistavana olevassa asiassa olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Ensisijaisesti perustuslain ja tavallisen lain yhteensovittamiseen tulee kuitenkin pyrkiä lain perustuslainmukaisella ja perusoikeusmyönteisellä tulkinnalla (HE 1/1998 vp, s. 164 ja PeVM 10/1998 vp, s. 30-31).
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Sopimuksen 14 artiklassa taas kielletään kaikenlainen syrjintä sopimuksessa tarkoitettua oikeussuojaa annettaessa. New Yorkissa 20.11.1989 tehdyn lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklasta ilmenevän periaatteen mukaan lapsella on oikeus tuntea vanhempansa. Saman sopimuksen 8 artiklassa suojataan myös lapsen oikeutta henkilöllisyyteen ja sukulaisuussuhteisiin.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007 katsonut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa rikotun, kun kansallisessa lainsäädännössä säädetty täysi-ikäistä lasta koskeva lain voimaantulosta laskettava kolmen vuoden määräaika isyyden vahvistamiskanteen nostamiseen on ollut poikkeukseton eikä siinä ole otettu huomioon tilannetta, jossa lapsi saa tietää isyyden vahvistamisen kannalta olennaisista seikoista vasta kolmen vuoden määräajan kuluttua. Ihmisoikeustuomioistuin viitaten aikaisempaan oikeuskäytäntöönsä katsoi, että kanneajat isyysasioissa ovat perusteltuja oikeusvarmuuden ja perhesuhteiden pysyvyyden vuoksi ja ne suojaavat vastaajaa vääriltä vaatimuksilta niissä tapauksissa, joissa näyttö koskee vuosia aiemmin sattuneita tapahtumia. Näin ollen kanneaikavaatimus ei ole itsessään Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa yhteensopimaton. Harkittaessa sitä, onko kilpailevien etujen välillä löydetty oikeudenmukainen tasapaino, on otettava huomioon myös keskenään kilpailevat yksityiset edut. Tässä arvioinnissa on merkitystä lapsen tarpeella tietää totuus identiteettiinsä liittyvästä olennaisesta seikasta, ja myös kolmansien osapuolten, kuten väitetyn isän perheen eduilla saattaa olla merkitystä. Oikeuskäytännössä on otettu huomioon muitakin seikkoja, kuten se, milloin valittaja oli saanut tiedon isästään ja oliko valittajalla tehokkaita kotimaisia oikeussuojakeinoja kanneajan palauttamiseksi tai oliko kanneajasta poikkeuksia siltä varalta, että henkilö sai tiedon isästään kannejan umpeenkuluttua. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan on aiheellista erottaa tapaukset, joissa valittajalla ei ollut ollut mitään mahdollisuutta saada tietoonsa relevantteja seikkoja ja toisaalta, joissa hän oli varmuudella tiennyt tai hänellä oli ollut perusteita tehdä otaksuma isänsä henkilöstä, mutta hän ei ollut muista kuin lakiin liittyvistä syistä nostanut kannetta määräajassa.
Tämän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun perusteella isyyden vahvistamiselle asetetun poikkeuksettoman määräajan soveltaminen antamatta merkitystä sille, milloin lapsi on saanut tietää isyyden vahvistamisen kannalta olennaisista seikoista, olisi ihmisoikeussopimuksen yksityis- ja perhe-elämän suojaa koskevan 8 artiklan vastaista.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika koskee, toisin kuin mainitussa ihmisoikeustuomioistuimen tapauksessa käsitelty määräaika, myös alaikäisiä lapsia, joiden mahdollisuudet selvittää isyyden vahvistamisen kannalta olennaiset seikat ja nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne ovat pääosin riippuvaisia heidän huoltajiensa toimista. Siksi erityisesti alaikäisten lasten kohdalla on perusteltua antaa merkitystä heidän tosiasiallisille mahdollisuuksilleen nostaa kanne määräajassa.
Hovioikeus katsoo, että arvioitaessa myös sitä, johtaako mainitun määräajan soveltaminen tässä tapauksessa siihen, että A asetetaan perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon vastaisesti syntymäaikansa ja ikänsä perusteella eri asemaan ilman hyväksyttävää syytä, merkitystä on hänen tosiasiallisilla mahdollisuuksillaan noudattaa mainittua määräaikaa. Syntymäaikaan ja ikään perustuvaa erilaista kohtelua ei ole mainitussa perustuslain säännöksessä sinänsä kielletty. Ratkaisevaa on se, onko erilaiselle kohtelulle hyväksyttävä syy.
Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika asettaa ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset oikeudellisesti eri asemaan lain voimaantulon jälkeen syntyneisiin lapsiin nähden. Toisaalta ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsilla ei ollut lainkaan mahdollisuutta isyyden vahvistamista koskevan kanteen ajamiseen. Lasten syntyperään liittyvän yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi isyyslain säännökset säädettiin laajasti koskemaan myös ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia. Heidän osaltaan kuitenkin säädettiin kanteen nostamiselle lain voimaantulosta laskettava viiden vuoden määräaika, jolla on pyritty siihen, että ennen isyyslain voimaantuloa syntyneet lapset nostaisivat kanteen kohtuullisessa ajassa lain voimaantulon jälkeen. Nämä tavoitteet yhdenvertaisuuden toteuttamisesta siirtymäajan kuluessa voivat kuitenkin toteutua vain, jos kanteen nostaminen on ollut tuossa määräajassa tosiasiassa mahdollista.
A on ollut isyyslain voimaanpanosta laskettavan määräajan umpeutuessa 11-vuotias. Hän on vedonnut siihen, että hän oli voinut nostaa kanteen vasta tultuaan täysi-ikäiseksi ja saatuaan vasta 2000-luvulla selville, kuka hänen biologinen isänsä on ja että hänen psyykkiseen terveydentilaansa liittyvät ongelmat ovat osaltaan vaikeuttaneet asian selvittämistä.
Isyyslain 24 §:n (700/1975) mukaan isyyden vahvistamista koskevassa oikeudenkäynnissä lastenvalvoja käyttää alaikäisen lapsen puhevaltaa. Lisäksi lapsen äidillä, jonka hoidettavana lapsi on, on oikeus edustaa lasta, vaikka äiti ei vielä olekaan täysi-ikäinen. Pykälässä viitataan myös oikeudenkäymiskaaren 12 lukuun, jossa säädetään asianosaisen puhevallan käyttämisestä. Isyyslain voimaan tullessa voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n (460/1976) mukaan asianosaisena riita-asiassa olevan vajaavaltaisen puhevaltaa on käyttänyt hänen holhoojansa tai laillisesti määrätty muu edustajansa. Jos vajaavaltainen on täyttänyt 15 mutta ei 18 vuotta, oikeus käyttää puhevaltaa vajaavaltaisen henkilöä koskevassa asiassa on ollut vajaavaltaisella ja hänen holhoojallaan kummallakin erikseen. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan lastenvalvojalla ei ole ilman eri valtuutusta oikeutta käyttää ennen lain voimaantuloa syntyneen lapsen puhevaltaa. Sanotun voimaanpanolain 6 §:n 1 momentin mukaan lastenvalvoja on velvollinen toimittamaan isyyden selvittämisenkin vain, jos alle 15-vuotiaan ennen lain voimaantuloa syntyneen lapsen äiti tai laillisesti määrätty edustaja on ilmoittanut haluavansa lastenvalvojan huolehtivan isyyden selvittämisestä. Näin ollen ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen alaikäisen lapsen puolesta isyyden vahvistamista koskevan kanteen on voinut itsenäisesti nostaa vain lapsen holhooja tai muu laillinen edustaja ja hänen alaikäinen äitinsä, jos lapsi on ollut tämän hoidettavana. Sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt 15 vuotta, hänellä on ollut rinnakkainen puhevalta.
A on otettu ottolapseksi 5.10.1971. Näin ollen hänen laillisia edustajiaan ovat 5.10.1971 jälkeen olleet hänen ottovanhempansa. A, joka on ollut isyyslain voimaantulosta laskettavan viiden vuoden määräajan päättyessä 11-vuotias, ei ole voinut nostaa itse kannetta isyyden vahvistamiseksi. Kanteen nostaminen on ollut yksin hänen ottovanhempiensa varassa. Heillä ei puolestaan ole lähtökohtaisesti intressiä ajaa biologisen isyyden vahvistamista koskevaa kannetta. Hovioikeus katsoo, että tässä tilanteessa A:lla itsellään on ollut oikeudellinen este nostaa kanne isyyslain voimaantulosta laskettavassa viiden vuoden määräajassa.
Isyyslain voimaanpanosta laskettavan määräajan soveltaminen olisi tässä tapauksessa ristiriidassa edellä mainittujen Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten, erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 14 artiklojen kanssa. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin soveltaminen sanamuotonsa mukaisesti johtaisi niin ikään siihen, että A asetettaisiin syntymäaikansa ja ikänsä perusteella eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset ja ne ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, joilla on ikänsä puolesta ollut määräajassa mahdollisuus isyyden vahvistamista koskevan kanteen ajamiseen itse. Tätä alle 15-vuotiaan lapsen selvästi heikompaa asemaa ei voida pitää hyväksyttävänä. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin soveltaminen sanamuotonsa mukaisesti olisi siten A:n kohdalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa. Hovioikeus katsoo siksi asianmukaiseksi soveltaa säännöstä siten, että määräaika lasketaan alkavaksi aikaisintaan siitä, kun A:lla on ollut lain mukaan mahdollisuus nostaa kanne itse. Tätä myöhäisemmästä ajankohdasta määräaika voi alkaa vain, jos A osoittaa, ettei hänellä ole ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia kanteen nostamiseen.
Edellä mainitut puhevallan käyttämistä koskevat säännökset huomioon ottaen oikeudellista estettä kanteen nostamiseen ei olisi ollut sen jälkeen, kun A on 28.6.1985 täyttänyt 15 vuotta. A ei ole kuitenkaan nostanut kannetta tuosta ajankohdasta laskettavassa viiden vuoden määräajassa, vaan vasta 4.10.2005. A on väittänyt, että hän oli voinut nostaa kanteen vasta saatuaan 2000-luvulla selville, kuka hänen biologinen isänsä on ja että hänen psyykkiseen terveydentilaansa liittyvät ongelmat ovat osaltaan vaikeuttaneet asian selvittämistä. A, jonka asiana on esittää riittävä näyttö näistä kanteen perusteena olevista seikoista, ei ole esittänyt väitteidensä tueksi mitään näyttöä. Hovioikeus katsoo siksi jääneen näyttämättä, että A:lta olisivat puuttuneet tiedot B:n isyyden vahvistamisen kannalta olennaisista seikoista tai mahdollisuudet ne selvittää ennen kuin isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty, tässä tapauksessa 28.6.1985 lukien laskettava, määräaika on päättynyt. Kanne on näin ollen nostettu liian myöhään.
- - -
Tuomiolauselma
Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
- - -
Asian ovat ratkaisseet: Presidentti Olli Varila sekä hovioikeudenneuvokset Osmo Hänninen ja Annette Laukkonen
Esittelijä: viskaali Annina Wahlbeck
Ratkaisu on yksimielinen.
A on pyytänyt valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta.
Korkeimman oikeuden tuomio 9.5.2012 Nro 866: Ei valituslupaa.
+